Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Syytän sveitsiläistä Joël Dickeriä siitä, että hartiani ovat umpijumissa. Ja minkä takia? Yli 800-sivuisessa järkäleessä pitäisi olla jokin maininta siitä, että kirjan lukeminen vaatii fyysistä treeniä. Mieluiten ennen lukemista.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaanin ympärillä on ollut aikamoista hypetystä, ja siksipä odotukseni olivat korkealla. Kun sitten eräs N. sanoi ennen luku-urakkaani, ettei kirja nyt niin hyvä ole, aloin aavistella pahaa. N. oli oikeassa. Tarina on kyllä vetävä. Nuori kirjailijanalku Marcus Goldman kärsii tyhjän paperin kammosta ja hakee apua entiseltä yliopiston opettajaltaan Harry Quebertiltä. Sitten ollaankin keskellä murhamysteeriä ja traagista rakkaustarinaa. Mutta että 800 sivua? Miksei 300?

Se, mistä ihan oikeasti Dickerin romaanissa pidin, olivat hauskat ohjeet nuorelle kirjailijalle jokaisen luvun alussa. Jostain syystä oli myös palkitsevaa bongailla viittauksia muihin teoksiin, kuten Nabokovin Lolitaan ja Lynchin Twin Peaksiin.

"Haluaisin opettaa sinulle, mitä kirjoittaminen tarkoittaa, en pelkästään siksi että oppisit kirjoittamaan vaan siksi että sinusta tulisi kirjailija. Kirjojen kirjoittaminen ei nimittäin ole sinänsä arvokasta, kirjoittamaan pystyy kuka hyvnsä, mutta kuka hyvänsä ei ole kirjailija. - Ja mistä sitten tietää olevansa kirjailija? - Ei sitä itse tiedäkään. Sen kertovat toiset."