Sorry, Tommi Liimatta. En pystynyt.
Marraskuussa olin aika liekeissä, kun esiinnyit Vaasan kirjafestareilla ja kerroit Jeppiksestä. Olit hauska, ajatuksesi kulkivat linnun lailla ja nostit esille mehivimmät palat Jeppis-romaanistasi. Vai onko se sittenkin omaelämäkerta? Vähän niin kuin Knausgårdin Taisteluni-sarja, jonka kaksi ensimmäistä osaa ovat siivotussa kirjahyllyssäni, mutta joita en ole vielä lukenut.
Luin Jeppistä sivulle 286 saakka. Joulukuu 1985 loppuu juuri. Siinä pikku-Tommi rakentaa legoja ja kuuntelee heviä. Samaa hän tekee lähes kaikissa muissakin luvuissa sitä ennen, mitä nyt välillä polkee ponilla ja häärää metsässä. Tämä on kaikki niin tuttua minulle, joka olen muutaman vuoden päähenkilöä vanhempi ja kasvanut Kissin julisteita pursuavassa ympäristössä, että annoin itselleni luvan lopettaa lukemisen. Ei auta, että pikku-Tommi on suloinen ja hauska, minä siirryn nyt Taivaslaulun pariin. Epäilen, että sellaista elämää en ole elänyt.
Unelmissani joululomalla tulisi lukea kepeää ja iloista juonivetoista kirjallisuutta - sellaista kuin Himoshoppaajan salaiset unelmat, Raksa ja ehkä Fifty Shades of Grey. Samalla käsi hapuilisi rasiasta vihreitä kuulia ja glögimuki toisensa jälkeen tyhjentyisi. Koska joulu on aika harvoin täsmälleen sellainen, miksi sen mielessään kuvittelee, minäkin luin surullisia, ajassa hyppiviä romaaneja.
Kaksi niistä olivat Jonas Gardellin trilogian Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kaksi viimeistä osaa. Ne oli nimetty Sairaudeksi ja Kuolemaksi. Ensimmäinenhän oli nimeltään Rakkaus. Sen luin näköjään vuosi sitten joulukuussa. Sitä ennen olin nähnyt sarjan tv:ssä ja löytänyt itsestäni nenäliinojen suurkuluttajan. Trilogian viimeiset osat ovat juuri niin surulliset kuin alaotsikot vihjaavat.
Trilogia sijoittuu aikaan, jolloin aids saavuttaa Tukholman homoyhteisön. Maalaispoika Rasmus muuttaa pääkaupunkiin ja tapaa Benjaminin, joka on Jehovan todistaja. On jouluaatto, lumi putoilee hiljaa autioilla kaduilla, ja pojat pitävät toisiaan kädestä. He ovat juuri lähteneet dramaattisen Paulin joulunvietosta, jossa ei hummereita, samppanjaa ja koristeita säästellä.
Samalla kun rakkaus etenee ja kasvaa, kohtaa se myös vaikeuksia: epäilyjä, kaapista ulos tulemisia, tunnustuksia, perheen hylkäämistä, hyväksikäyttöä ja sairautta. Jo trilogian osien nimet kertovat, että onnellista loppua on turha odottaa.
Eniten pidin romaanisarjan viimeisestä osasta. Kerronta siinä oli kauneinta, historiallista saarnaamista oli siinä vähiten. Ajassa poukkoilu aiheutti sen, että tavallaan kaikki oli jo kerrottu ensimmäisessä osassa.
Gardellin kirjassa sivuhenkilönä on Lars-Åke-niminen mies. Hän liikutti minua valtavasti.
"Ehkä kaikki tällaiset säröt ovat omiaan kertomaan, että maailma ei ole kauttaaltaan läpinäkyvä ja ilmiselvä vaan että on jotakin enemmän, jotain muuta jossain muualla. Ja kaikkinensa tämä aiheuttaa sen, että Lars-Åke alkaa vähitellen tajuta vain odottelevansa, alkaa tajuta, että juuri sitä lapsuus on. Odottelua. Hän ei vain tiedä minkä odottelua."
Vielä enemmän kuin pääpari Benjamin ja Rasmus minuun teki kuitenkin vaikutuksen Paul-niminen homo. Hän halusi olla kaiken keskipiste, pitää parhaimmat juhlat, shokeerata minkä ehti. Kirjan lopussa ei tavatakaan enää samaa rehvakasta Paulia, mutta vielä hän järjestää tyylilleen uskolliset hipat, jotka eivät helpolla unohdu.
Vaikka Päkän juttu on vaiennut tehokkaasti, paljon on kirjoja käsieni läpi virrannut. Syyslomalla, joka oli ainakin kolme viikkoa sitten, luin kolme ja puoli mainiota.
Loman kynnyksellä lopettelin tämän syksyn parhaan romaanin. Se on yli 500-sivuinen Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä. 70-lukulainen maailma nähdään lukiolaispojan silmin. Eletään kesää, poika on töissä peltifirmassa ja pohtii, lopettaisiko lukion. Maailma on ristiriitainen, mutta jotenkin niin viaton. Vaikka poika on minua vanhempi, samastuin valtavasti hänen elämäänsä ja nuoruuden epävarmuuteen. Romaanin nimi viittaa tietenkin Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä -romaaniin, eikä se tuntunut lainkaan päälleliimatulta.
Itse lomalla ahmin kolme romaania. Tämä tuntuu ehkä kummalliselta, koska samaan aikaan olin Lontoossa, jossa kyllä riittää nähtävää. Olin kuitenkin matkassa 11-vuotiaan kanssa, emmekä viettäneet aikaamme yökerhoissa, heh, joten illalla jäi aikaa lukemiselle.
Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein on kerrassaan riemastuttava teos. Pihi Eevi voittaa raha-arvonnassa miljoonia, ja tietenkin elämä muljahtaa tutulta ladulta jonnekin tuntemattomaan. Turun kirjamessuilla Härkönen kertoi, että hän rakastaa dialogin kirjoittamista, ja sen kyllä huomaa hänen uutuusromaanistaan.
Toinen Lontoossa luettu kirja oli Juha Itkosen uutuus Ajo. Ja niin kuin minä Itkosta palvon, niin tällä kertaa jäin hieman kylmäksi. Mielelläni toki luin, mutta ehkä vähemmän sivujuonia olisi ollut tällä kertaa paikallaan. Itse luin mieluiten tarinaa Ainosta, joka matkustaa pienen poikansa kanssa Saksaan. Olisin mieluusti viettänyt heidän kanssaan enemmänkin aikaa.
Viimeinen lomalla luettu romaani oli kirjoitettu nuorille. Jos olisin ysiluokkalainen tai lukiolainen, en malttaisi odottaa, että Sally Greenin Puoliksi villi ilmestyy joskus ensi keväänä. Koska nyt kuitenkin olen kypsempi lukija, viihdyin mainiosti Puoliksi paha -romaanin noitapojan kanssa pari iltaa. Nathan on ulkopuolinen, koska ei ole varmaa, onko hän valkoinen vai musta noita. Miksi nuortenromaani sitten oli niin hyvä aikuisenkin mielestä? Varmaan siksi, että elämässä on tärkeä olla rakkaiden ja luottavaisten ihmisten ympäröimä, olipa sitten noita tai eteläpohjalainen lukutoukka.
I
han hassua. Sattumalta kahdessa viimeisessä lukemassani kirjassa on katseltu elämää pilven reunalta. Onkohan tämä jokin uusi trendi? Minusta ilmiö on jotenkin ihana, vaikken enkeli-ihmisiä olekaan. Sekä Riina Katajavuori että Jayne Anne Phillips kirjoittavat yhden henkilönsä tarkkailemaan maailmaa tuonpuoleisesta. Wenla Männistö -romaanissa nykyajan Juko-brosseja tarkkailee tietenkin äiti ja Murhenäytelmässä murhattu pikkutyttö.
Kumpikin kirjoista ovat loistavia! Mahtavat kertojanäänet, kiinnostavat tarinat, upea, omalla tavallaan soljuva kieli, henkilöitä, jotka haluaisi tavata oikeassa elämässä...
Sattumat jatkuvat. Tämän päivän Helsingin Sanomat kirjoitti kummastakin kirjasta mielenkiintoisesti. Koska ääneni on kadonnut, eivät siis aivonikaan toimi. Lisäksi kirjat taisivat taas kerran lähteä kirjastoon, joten Hesarin mainiot jutut voit lukea tästä ja vielä tästä.
Syytän sveitsiläistä Joël Dickeriä siitä, että hartiani ovat umpijumissa. Ja minkä takia? Yli 800-sivuisessa järkäleessä pitäisi olla jokin maininta siitä, että kirjan lukeminen vaatii fyysistä treeniä. Mieluiten ennen lukemista.
Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaanin ympärillä on ollut aikamoista hypetystä, ja siksipä odotukseni olivat korkealla. Kun sitten eräs N. sanoi ennen luku-urakkaani, ettei kirja nyt niin hyvä ole, aloin aavistella pahaa. N. oli oikeassa. Tarina on kyllä vetävä. Nuori kirjailijanalku Marcus Goldman kärsii tyhjän paperin kammosta ja hakee apua entiseltä yliopiston opettajaltaan Harry Quebertiltä. Sitten ollaankin keskellä murhamysteeriä ja traagista rakkaustarinaa. Mutta että 800 sivua? Miksei 300?
Se, mistä ihan oikeasti Dickerin romaanissa pidin, olivat hauskat ohjeet nuorelle kirjailijalle jokaisen luvun alussa. Jostain syystä oli myös palkitsevaa bongailla viittauksia muihin teoksiin, kuten Nabokovin Lolitaan ja Lynchin Twin Peaksiin.
"Haluaisin opettaa sinulle, mitä kirjoittaminen tarkoittaa, en pelkästään siksi että oppisit kirjoittamaan vaan siksi että sinusta tulisi kirjailija. Kirjojen kirjoittaminen ei nimittäin ole sinänsä arvokasta, kirjoittamaan pystyy kuka hyvnsä, mutta kuka hyvänsä ei ole kirjailija. - Ja mistä sitten tietää olevansa kirjailija? - Ei sitä itse tiedäkään. Sen kertovat toiset."
Kuvankauniin Sahar Delijanin esikoisromaani Jakarandapuun lapset pakottaa googlaamaan, miltä jakarandapuu näyttää. Kas näin, tällaiselta:
Jakarandapuun lapset kertoo siitä, mitä vallankumous tekee perheille. Se erottaa, pelottaa, saa varuilleen ja laittaa odottamaan pahinta. Milloin vain voi sattua mitä vain. Kahdessa aikatasossa liikkuva romaani kertoo 1980-luvun islamistisesta vallankumouksesta ja siitä, miltä vallankumous tuntuu vielä 2010-luvulla. Sahar Delijanin romaani on yksi monien samanaiheisten kärsimysromaanien joukossa, mutta on siinä jotain enemmänkin, nimittäin niin tarkkaa ympäristönkuvausta, että melkein tietää, miltä jakaranda tuoksuu. Myös erotiikkaa on poikkeuksellisen paljon.
Laura Paloheimo on minulle uusi tuttavuus, vaikkakin takaraivossa jyskyttää, että Facebookissa on tullut joskus vastaan kuvia hänen kirjajulkkareistaan. Olisiko kyseessä ollut OMG-romaani? Kuten romaanien nimistä Mama Mojo ja OMG voi arvata, kyseessä on chick lit -kirjallisuus. Eikä siinä mitään, joskus on mukavaa tarttua kirjaan ja ahmia se kertaistumalla (kertamakuullla minun kohdallani).
Nyt kuitenkin jokin tihkaisi. Ehkä en enää kuulu kohderyhmään. Mama Mojossa nimittäin päähenkilö Julia on saanut lapsen, ja omasta lapsen saamisestani on jo 11 vuotta. Arki on tietenkin kaoottista - siis romaanin Julian, ei minun - eikä sitä helpota, että elämänkumppani Timppa on tiiviisti kiinni rallitouhuissa Arabiemiraatteja myöten. Julia ajautuu myös takaisin työelämään, vaikka piltillä ei ole vielä nimeäkään. Tässä on tietenkin ainekset hauskaan chick litiin, mutta tarina ei kuitenkaan oikein lähde lentoon.
Muistoja herää kyllä paljon: Millaista oli olla pienen palleron äiti, laittaa vauva vaunuihin ja hypätä junaan ja mennä vaunukahvilaan istumaan, millaista oli katsoa nukkuvaa lasta silmänympärykset mustina eikä tajuta mennä itse nukkumaan. Millaista oli lauleskella itkevällä piltille Pauli Hanhiniemen Perunateatterin Ullakolla-biisiä. Millaista oli matkustaa Pohjanmaalle junassa ja pakahtua ylpeydestä, kuinka seesteinen oma vauva oli. Ihan kuin hän olisi matkustanut koko pienen ikänsä. Se oli ihanaa ja ainutkertaista, ei lainkaan vaikeaa ja rasittavaa. Nautin joka hetkestä ja nautin tietenkin edelleenkin.
