Philip Teir: Talvisota

Philip Teir on uusi idolini. En ole nimittäin pitkään aikaan nauttinut mistään lukemisesta niin kuin Talvisodasta (2013). Alaotsikoltaan kirja on Avioliittoromaani, joka tietenkin heti suuntaa ajatukset miehen ja naisen väliseen suhteeseen, vai pitäisikö sanoa suhteisiin?

Päähenkilö on Max Paul, kuusikymppinen sosiologi, "seksiprofessori", jonka perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi aikuista lasta. Syntymäpäivähaastattelu muljauttaa jotakin sijoiltaan, kun Maxin entinen opiskelija Laura haluaa kirjoittaa juhlakalusta syväluotaavan lehtijutun. Katariina-vaimosta avioliitto on väljähtynyt, eikä mies huomaa häntä tarpeeksi. 

Tyttäret, Eva ja Helen, kipuilevat tahoillaan. Helen on naimisissa onnellisesti ja kahden lapsen äiti, mutta välillä hän ajattelee, ettei ole oikein ehtinyt elää, vaan on syöksynyt suinpäin avioon ja äitiyteen. Onko hänestä tulossa samanlainen kuin äidistään? Eva, 29-vuotias kuopus muuttaa Lontooseen opiskelemaan taidetta. Samalla hän pakenee äitiään, joka puuttuu liikaa hänen elämäänsä.

Kuulostaa vakavalta, mutta Teirin romaani on niin hauska! Jo kirjan aloitusvirke piristi kummasti ruuhkaviikkoa, johon sopi niin vanhempainiltaa, supermäärä palkkatyötä kotona kuin ajatuksia siitä, että asunto olisi kiva nähdä pyykkivuorten läpi. Se meni näin: "Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katariinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta."  

Kuva: Otava

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Alkuperäinen tarkoitus oli, että luemme samaan tahtiin Puutarhan ja nurkkien Saaran kanssa F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (1925) ja olemme ikään kuin dialogissa keskenämme. Huh hah hei! Miten tässä missään dialogissa ollaan, kun meikämimmi luki vaikka kuinka monta kirjaa välissä ja sysi Kultahattua aina vain syvemmälle sängyn alle.

Aivan turhaan. Sehän oli mainio, minkä toki tiesinkin, mutta kun tekee mieli lukea vain nykyproosaa.

Nyt sitten yritän kuumeisesti muistella, mitä viikko sitten ajattelin kirjasta. Puutarhassa ja nurkissa se luettiin luonnollisesti jo elokuun lopussa. Siellä siitä tykättiin - ja myös ihmeteltiin. Samoissa fiiliksissä olen minäkin.

Saara pohti, mikä "Kultsissa" on niin ihmeellistä, ja minä puolestani, miten eri tavalla romaaneja nykyään rakennetaan. Jos nyt heittäytyisi Fitzgeraldiksi ja kirjoittaisi juonellisesti melko yksinkertaisen tarinan ilman sen kummempia kerrontakikkailuja (esim. yksi luku PowerPoint-muodossa) epäilen, etteivät kustantajat kolkuttaisi - saati raapisi - ulko-oveani. Jos ei kirjoittaisi näkökulmaromaania, jossa fragmentaarisesti paljastettaisiin epäkronologisesti harkittuja paloja päähenkilöiden elämästä, niin hiljaista olisi.

Voi pojat.  Kyllä 1920-luvun kirjailijoiden elämä oli helppoa. Keksit vain kaksi kiinnostavaa miestä (toinen öky ja toinen tavallisempi perässähiihtäjä, joka tuo uusia piirteitä nimihenkilöstä esille), yhden kauniin tytön, joka tuijottelee lahden toiselta puolelta ikkunasta sekä tietenkin pahan aviomiehen, niin lähtökohdat klassikon kirjoittamiseen alkavat olla kasassa. Lisäät hämärän menneisyyden, vihreän valon, samppanjaa, jatsia ja juhlia ja muistat sekoittaa hyvin. Rappioelämä ja talouskriisi tekevät romaanille kuin romaanille hyvää.

Vähemmän on enemmän, joten kyllä, olen tyytyväinen, että amerikkalainen klassikko on nyt luettu. Sitä paitsi, pystyin kirjoittamaan Kultahatusta hehkuttamatta The Great Gatsby -elokuvan hienoa puvustusta.

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Ihminen tulee onnelliseksi yksinkertaisista asioista, ja tässä tapauksessa lukija on ollut liekeissä useita  päiviä lukiessaan Maria Semplen riemastuttavaa romaania Missä olet, Bernadette? (2012, suom. 2013). Jotenkin ihanan päivitetyn vanhanaikainen "kirjeromaani" (siis osittain sähköpostiromsku) kertoo omituisesta perheestä, jonka äiti Bernadette on kuuluisa erakoitunut arkkitehti. Hän päättää ulkoistaa elämänsä ja palkkaa intialaisen Manjulan järjestelemään elämäänsä - luonnollisesti nälkäpalkalla ja netin välityksellä. Nörttiaviomies huolestuu, ja pian kuvioissa on FBI ja psykiatria, kun Bernadette ottaa ja katoaa. Järjen äänenä on teini-ikäinen Bee, jolle äiti on kaikki kaikessa.

Ihmisen pitäisi ehdottomasti lukea ainakin kerran puolessa vuodessa jotakin sellaista, josta tulee täydellisen onnelliseksi ja huolettomasti. Se on vähän sama kuin kuulee työmatkalla jonkin hyvän biisin ja laulaa äänensä käheäksi ja samalla puhaltelee purkkapalloja niin, että viereisestä kulkuneuvosta katsotaan, laukesiko sillä turvatyyny. Sitten jaksaa taas jotakin vakavaakin.

Haruki Murakami: 1Q84

Aika järkyttävää, etten ole kirjoittanut muistiin mitään lukemastani yli kuukauteen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi lukenut. Tämä tarkoittaa, että olen lukenut paljon.

Esimerkiksi juuri loppuun saattamassani Haruki Murakamin teoksessa (kuulemma pääteoksessa) 1Q84 (2009, suom. 2013 Aleksi Milonoff, mainioiden näyttelijä-Milonoffien veli!) on sivuja melkein 800, ja kyseessä on vasta trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Olen taas kerran onnistunut lukemaan teoksen melkein loppuun saakka tajuamatta, että osat yksi ja kaksi eivät ole täysi kokonaisuus, vaan että vielä puuttuu kolmannes.

Haruki Murakamin 1Q84-teoksen nimi ohjaa ajatukset väistämättä Orwellin 1984-romaaniin, ja muutaman kerran Murakamin jättiläisessä aiheesta taidetaan puhuakin. En ole kuitenkaan ihan varma vielä kahden osan perusteella, kuinka kirjat liittyvät toisiinsa. No, jonkin sortin isoveli taitaa valvoa.

1Q84 on hieman samantyyppistä maagista realismia kuin Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävätkin, jos nyt oikein muistan. Aomame-niminen liikunnanohjaaja - sivutyönä väkivaltaisten miesten murhaaminen - siirtyy moottoritieltä tikkaita pitkin rinnakkaistodellisuuteen, 1Q84:ään, jossa taivaalla mollottaa kaksi kuuta ja poliiseilla on erilaiset aseet kuin hän muisti. Toisaalla taas Tengo, matematiikan opettaja ja harrasteleva kirjailija, saa käsiinsä 17-vuotiaan Fuka Erin kirjoituskilpailukäsikirjoituksen, jota hänen pitäisi muokata niin, että se voittaisi kisan. Tengo suostuu, ja se on sinetti sille, että kuvioihin tulee mukaan ilmakoteloa, pikkuväkeä ja uskonnollista kulttia.

Aika ihmeellistä, että luin 1Q84:n kaksi ensimmäistä osaa innostuneena. Minun on ollut aina vaikea lukea muuta kuin eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista kirjallisuutta. Nyt kuitenkin Murakamin kerronta tempaisi mukaansa, ja oikein odotti, milloin on taas kunnolla aikaa istuttaa itsensä sohvan nurkkaan tai heittäytyä sängylle korvatulpat korvissa. Jep, välillä täytyy olla tulpat korvissa, että pystyy uppoutumaan. Toimii.

Sheryl Sandberg: Lean in - Naiset ja menestymisen tahto

Tapanani ei yleensä ole lueskella bisnesoppaita, koska en ole kaupallisella alalla, mutta ei Sheryl Sandbergin (Facebookin operatiivinen johtaja) Lean in - Naiset ja menestymisen tahto -kirjan lukemisesta mitään haittaakaan ollut. Pääajatukset voi kiteyttää seuraavasti:
- Sukupuolta ei tarvitse ujuttaa jokaiseen työelämän tilanteeseen.
- Ei pidä pelätä, vaan tehdä. Vain siten voi saada jotakin aikaan.

Suurin anti minulle oli huomata, että jenkkikulttuurissa naisen työnteko on tehty vaikeammaksi kuin Suomessa. Äitiyslomat ja vanhempainvapaat eivät toimi lainkaan yhtä hyvin kuin meillä. Pakko myös myöntää, että taas kerran mietiskelin tyttöjen kasvua naiseksi työelämässä: säntillistä opiskelua ekaluokasta abiturientiksi, sitten yliopistoon, vakituiseen parisuhteeseen, lapsia ja - vaatimattomampaan työhön kuin miehet. Jokin ei ole nyt oikein.

Jo Nesbø: Poliisi

Pitkin talvea olen keskustellut yhden jos toisenkin dekkarifanin kanssa Jo Nesbøn Aaveesta: siis onko Harry Hole vai eikö hän ole? Kukin täydentäköön kysymyksen parhaaksi katsomallaan tavalla. Itse olen ajatellut, että ei missään nimessä! Niin kuin ei olekaan.

Nesbøn uusin dekkari Poliisi (2013, suom. 2013) todistaa samaa kuin omat arvailuni. Hassua mutta toisaalta ihan nerokastakin on se, että minulla ei ollut aavistustakaan kirjan olemassaolosta, kun ihan viattomana lauantaipäivänä marssin penkomaan kirjakaupan alepokkarilaareja. Kassalla vilkaisin muhkeaan kovakantiseen, ja sydämeni jätti lyönnin väliin. Kappas, uusin Harry Hole!

Voi vain kuvitella, millaista itsehillintää vaati säästää Poliisia lomalukemiseksi parisen viikkoa. Mutta onnistuin! Tämän takia olinkin surkeaa rantaseuraa Adrianmerellä, koska viihdyin enemmän nenä kirjassa kuin olisin kirmaillut uimarenkaan ja snorkkelin kanssa aalloissa.

Miksi sitten edelleenkin pidän aivan valtavasti Nesbøn dekkareista, vaikka uutukaisessa on hirveästi henkilöitä, hämäytyksiä, väkivaltaa ja juonenkäänteitä (ja pikkuisen hätäinen oikoluku - hoi siellä Johnny Knigassa, RYHTIÄ!). Lauantain Helsingin Sanomissa Antti Majander on ratkaissut arvoituksen. Ja kyllähän minä sen tiesin aikaisemminkin: olen lätkässä Harry Holen persoonaan. Rikoksista viis, kun tykkää henkilöstä! Ehkä siis luenkin Nesbøn dekkareita enemmänkin romanttisena viihteenä, jossa pääosassa ovat oslolainen rujo keski-ikäinen poliisi ja meikämimmi. Outo ajatus, kieltämättä.

Poliisi-dekkarin juonesta ei oikein voi paljastaa mitään, jotta ei tulisi paljastaneeksi liikaa, mutta pakko avautua, että uusimmassa SSKK:n asiakaslehden Nesbøn uusimman esittelyssä oli kyllä paljastettu juonesta turhan paljon. Onneksi olin lukenut teoksen, sillä muuten olisin lähettänyt kirjakerholla vieläkin suoremman palautteen kuin nyt tein. 

Italian reissun toisena rantapäivänä olin tolaltani. Nesbø teki Poliisissa sellaisen ratkaisun, että illalla oli nautittava tupla-Bellini, enkä suoraan sanoen ole vieläkään täysin toipunut.

Pari mainiota

"Tehkää niin kuin minä sanon eikä niin kuin minä teen." Asiakkaille jankutan aina sitä, että pitää kirjoittaa muistiin lukemisen aikana, jotta sitten osaa kirjoittaa lukemastaan. Pah, minä sanon. Aivan yliarvostettua. 

Sekä Renate Dorresteinin Hyvä äitipuoli (2011, suom. 2013) että Joonas Konstigin Totuus naisista (2013) ovat olleet luettuina jo viikon tai pari ja jopa kirjastossakin muutaman päivän, enkä minä ole tehnyt niistä ensimmäistäkään merkintää. Aivan mahtavaa siis. Nyt romaaneista pitäisi kuitenkin sanoa jotakin viisasta.

Pidin kummastakin aika tavalla, ja etenkin Konstigin Totuus naisista kolahti. Se kertoo keski-ikäisestä Tapanista, joka yrittää ymmärtää sekä vaimoaan että lukion kakkosluokkalaista Roosa-tytärtään. Taas oli pakko lukiessa kelailla sitä, kuinka vaikeaa on nykyaikana olla nuori nainen. Se antoi perspektiiviä omaan tyttäreen (joka on vielä kuitenkin alakoulussa, onneksi) ja naisasiakkaisiin, jotka ovat Roosan ikäisiä. En haluaisi olla hetkeäkään heidän ikäisensä. Liian monimutkaista ja pelottavaa. Totuus naisista -romaanissa on erityisen hienoa nuorten dialogi, joka kuulostaa aika autenttiselta. Joonas Konstigilla on muuten oma blogi. 

Renate Dorresteinin Hyvä äitipuoli on myös kiinnostavaa luettavaa. Siinä kuvataan uusioperhettä, johon kuuluu isokokoinen Claire, Axel ja tämän teini-ikäinen tytär. Ja voi vain arvata, että elo ei ole aina auvoista! Claire on sen verran jännä nainen, että hänestä tuli heti suosikkini erikoisine perisuhteesta selviytymismetodeineen.