Kultaista keskitietä

Ihan kumma juttu, että jokin kahdessa juuri lukemassani romaanissa ei aivan osunut kohdalleen. Riku Niemisen Nuku lähelläni oli matkalukemisena Tallinnassa ja kertoi periaatteessa mielenkiintoisen tarinan miehestä, joka kohtaa menneisyytensä ja vähän jotain muutakin, kun velipuoli kuolee. Taina Latvalan Välimatka kertoo myös samasta aiheesta: äiti ja tytär lähtevät Kanariansaarille, eivätkä saa rauhaa menneisyydeltään.

Korhosen kirjalta olisin toivonut, että miljöö olisi ollut "aito", eikä vain jokin nimetön finanssikaupunki Euroopassa. Latvalalta en taas olisi halunnut lukea mitään Nurmon Prismasta. Sivuseikkoja, mutta en päässyt niiden yli.

(Bloggasin iPadilla, oli vaikeaa kirjoittaa.)

Riikka Pulkkinen: Vieras

Matkalla melkein parasta on matkalukeminen. Lokakuiselle Tallinnan-matkalle pujautin laukkuuni Riikka Pulkkisen Vieraan (2012). Se teki reissustani vielä hienomman, kuin se olisi ollut ilman lukemista.

Toisaalta olen hieman ärtynyt Riikka Pulkkiselle. Nimittäin: Jos minä olisin kirjailija, olisin ehkä kirjoittanut naisesta, joka pakenee vieraaseen maahan parisuhdettaan ja vallitsevia oloja. Aiheeni on siis varastettu. Onneksi Pulkkinen on kirjoittanut Vieraan niin taitavasti, että annan hänelle anteeksi. Ilomielin.

Seurakuntapastori Maria siis hylkää miehensä, seurakuntansa ja oikeastaan kaikki, mitä kotona on ollut. Hän muuttaa tuosta vain New Yorkiin ja alkaa tanssia. Tanssikohtaukset on kirjoitettu runonomaisesti, rytmikkäästi. Nuorena Maria on sairastanut anoreksiaa, hän on ollut jo silloin vieras itselleen. Lisää vierautta löytyy pikkuisesta Yasminasta, joka maahanmuuttajana saa kohdata vihaa. Repusta löytyy uhkauskirjeitä, ja sitten tapahtuukin se kamala. Yasminan päiväkirja on koskettavaa luettavaa (ja ilmeisesti niin jännittävää, että tyttäreni luki tekstiä olkani ylitse ja korjasi sen oikeakielisemmäksi). 

Vierauden teemaa on myös se, että Maria pohtii uskoaan ja ylipäätään onko sitä enää olemassa. 

Vieraassa nautin erityisesti aivan hirvittävästi New Yorkin äänistä ja rytmistä - siitä, kuinka Pulkkinen tuo ne käsittämättömän hienosti esiin.

"Tietullin jälkeen auto syöksyi pimeään, tunnelissa meitä kohti iskeytyivät ilmavirrat:

                   manhattan manhattan manhattan

                                                  manhattan manhattan

ja nyt! Nyt yhtäkkiä saari! Metakkaa, höyryä, sekenöivyyttä! Mistään piittaamattomat tornit, hämmentyneet turistit karttojen kanssa."

Riikka Pulkkinen on herättänyt Tulenkantajat unestaan.

Merjan julkkarit

Olin niin onnellinen kirjajulkkareissa Merja Mäen puolesta, etten tajunnut ottaa edes valokuvia. Onneksi meillä on nyt kuitenkin yöpöydällä odottamassa fantasiakirja Venesataman Tillinka ja meriseikkailu (2012). Se on varmasti ihana.

Sylvain Ricard & James: Järjen veit

Sylvain Ricardin ja Jamesin sarjakuvaromaani Järjen veit (2012) on jotenkin käsittämättömän kiinnostava. Se kertoo parisuhdehelvetistä, jossa mies pahoinpitelee vaimoaan eikä vaimo pysty jättämään suhdetta taakseen. 

Jännää teoksessa on se, että se on siis SARJAKUVA. Lisäksi henkilöt on kuvattu eläiminä, vähän koiramaisina. Tarina kerrotaan sekä miehen että naisen näkökulmasta. Tuoretta käsittelyä siis!

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Päkän juttu tekee sen taas: bloggaa romaanista, joka on palautettu jo viikko sitten, luonnollisesti ilman muistiinpanoja!

Tämän minä ainakin muistan:

- Juha Itkosen uusin romaani Hetken hohtava valo säikäytti minut alussa, koska tuntui, että romaanissa vain haahuillaan sinne tänne ja kerrotaan kaikista vähänkään tähdellisistä ihmisistä, joita päähenkilöt kohtaavat.
- Mutta ei se niin kuitenkaan mennyt. Onneksi. Hetken hohtava valo on lukukokemuksena hieman samanlainen kuin Jonathan Franzenin Vapaus. Se on hieno sukupolviromaani.
- Päähenkilöitä on kolme. Esko Vuori on kodinkonekauppias, jonka elämän kulmakivet ovat Amerikka, kuulennot ja myyminen. Liisa kasvaa romaanin aikana Eskon vaimosta itselliseksi naiseksi. Esa-poika on ristiriitainen henkilö toimittajastatuksineen ja solmuisine elämineen.
- HS on väärässä siinä, etteikö Itkosen uusimmassa olisi juonta.
- Itkonen on yksi parhaista kertojistamme!

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

"Me olimme Henrin kanssa yhdessä. Emma ei ollut sairas, vallitsi rauha, me puhuimme, meillä oli kaikki tavallisen hyvin, kävimme toimituksen kesäjuhlissa, meillä oli hauskaa, Henri oli hauska, Henri huolehti minusta, kävimme pelaamassa silloin tällöin sulkapalloa, kävimme joskus elokuvissa, tilasimme pizzaa, seurasimme yhdessä tv-sarjoja ja keskustelimme niiden juonenkäänteistä, vihasimme yhdessä presidenttiä, vihasimme yhdessä korruptiota, joimme yhdessä viiniä, Henri kertoi artikkeleista joita oli kirjoittamassa, hankalista haastateltavista, hauskoista haastateltavista, tyhmästä vanhasta valokuvaajasta, älykkäästä nuoresta valokuvaajasta. Tunsin Henrin menot, ajatukset ja toimet, me asuimme yhdessä, me olimme perhe, me olimme samalla puolella, meillä oli jonkinlainen rakkaus."

Riikka Ala-Harjan Maihinnousu-romaani saa paljon tunteita pintaan, koska se kertoo,
- millaista on olla vakavasti sairaan lapsen vanhempi
- millaista on, kun koko se elämä, minkä on luullut hallitsevansa, murenee pala palalta
- millaista on elää kumppanin kanssa, jonka kanssa ei ole enää parisuhteessa
- miten jumalattoman raskasta elämä toisinaan on
- millaista on hävitä
- millaista on voittaa
- millaista on jatkaa elämää.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Pekka Hiltusen uudessa Sysipimeä-trillerissä seurataan saman lontoolaisporukan taistelua pahaa vastaan kuin Vilpittömästi sinun -esikoisdekkarissakin. Lia, suomalainen graafikko, jatkaa ystävystymistään Studio-porukan kanssa, johon kuuluvat Mari, niin ikään suomalainen rikoksia torjuvan organisaation johtaja, sekä Paddy, Rico, Berg ja Maggie. Kun yksi heistä joutuu psykopaattisen sarjamurhaajan kynsiin, Studion on pakko puuttua asiaan toden teolla. Lontoota nimittäin riivaa Queenin edesmennyttä Freddie Mercurya fanittava sarjamurhaaja, joka tuntuu nappaavan uhrinsa homoklubeilta.

Hiltusen trilleri on vaivatonta ja kiinnostavaakin luettavaa, koska jotenkin rikostarina on uskottavampi, kun sen sijoittaa ulkomaille eikä esimerkiksi Espooseen tai Seinäjoelle. Ulkomaille sijoitetussa dekkarissa voi lyödä kunnolla yli, ei tarvitse pitäytyä "tavallisissa aidontuntuisissa rikoksissa". Huh, aika kamalaa, että lukijana odotan saavani heittäytyä mitä julmimman henkirikoksen pariin, mitkään tavismurhat eivät riitä.

Kolmannessa dekkarissaan Pekka Hiltunen osaa jo varmasti välttää toimittajamaisen luennoimistyylin, jota hän Sysipimeässä viljelee aina kun haluaa kertoa esim. jostakin yhteiskunnallisesta ongelmasta. Juoni ja henkilöhahmot ovat kuitenkin sen verran vetäviä, että "tietopaketit" antaa anteeksi vielä toisessa romaanissa.

Aion siis ahmia jatkossakin Hiltusen dekkareita!