Alan kallistua siihen suuntaan, että dekkarit eivät sittenkään ole parasta matkalukemista. Talvilomalla Roomaan laukussani matkasi Jens LapiduksenLuksuselämää (2011), joka oli tietysti mainio, mutta mitä järkeä on lomalla lukea rikoksista ja sitten "nähdä" rikollisuutta ympärillään? Rooma näytti kahden ensimmäisen päivän ajan yhdeltä suurelta rahanpesupaikalta, mitä se ei tietenkään ole. Sitten Luksuselämää onneksi loppui, ja näin toisenlaisen Rooman. Kauniin, runollisen, kaihoisan, romanttisen. Ei enää miehiä, jotka katselevat aurinkolasien takaa kylmillä silmillään ja vaihtavat minimalistiset repliikit ravintolan ovella, ei hitaasti lipuvia autoja sivukaduilla. Ei nopeasti varjoihin katoavia pelokkaita naisia.
Tukholmalainen Jens Lapidus on taitava kirjoittaja. Hän saa raikkaan vaalean Tukholman näyttäytymään aivan uudella tavalla, kun alamaailma laittaa hierarkiaansa uuteen uskoon. Ehdoton suosikkihenkilöni on Jorge, latinorikollinen, joka haluaa legandaksi omassa työssään.
Vaikka jätän rikoskirjat tästä lähtien lomamatkalla kotiin, Stocholm noir on ehdottoman virkistävää luettavaa.
"Lisäksi Jorgella oli oma suunnitelmansa. Ammattiapua olisi pian saatavilla. Eräs kaveri pääsisi lähiaikoina siviiliin. JW, jätkä jolla oli älliä. Oli jatkanut bisneksiään kiven sisälläkin. Pitkälle mietittyjä juttuja. Rahansiirtoja, miljoonainvestinteja, rahankäsittelyä. Lyhyesti sanottuna: rahanpesua. JW pystyisi tekemään ihmeitä saaliille. Total makeover - seteleiden sijasta numeroita tilillä. Yhdistettyinä hienoimpiin luottokortteihin. Kaukana Finskin tylsästä Södertäljen pakopaikasta.
Petri TammisenMitä onni on -teos (2008) vilisee ihan helmiä ajatuksia ja hetkiä:
"Hellä ja rakastava vaimokin näyttää joskus ihan pikkuhousunsuojalta."
"Halusin halata Hannua, kurkottaa yli pöydän ja rutistaa häntä, mutta en ehtinyt, sillä hän lähti hakemaan uutta Coca-Colaa."
"- Minähän en ole sun kirjoja lukenut mutta mä olen selaillut niitä ja mä olen huomannut että kompositioltaan ne on aivan paskoja. Ja nyt mä ymmärrän syyn."
"- Mutta onni siis keksittiin Amerikassa vuonna 1962? - Sellaisena kuin me sen tunnemme kyllä, tutkija sanoi."
"- Minustakin olisi mukava jättää työt ja katsella kun joutsenet lentää yli."
"- Erittäin kubistinen homma, Hannu sanoi."
"- Mä olen tavannut Topin. Se on asunnoton. Se on kokenut kaiken mahdottoman ja mahdollisen, eikä sillä ole ketään, joka kävisi sitä katsomassa. - Eli? - Eli Topista tulee meidän kertoja. Vasta elämän arpien kautta voi puhua onnesta. Kaikki muu on small talkia."
"Perhe-elämän ylistäminen tappaa kaiken luovuuden. Jo Alfred Hitchcock ymmärsi, ettei tarinaan saa juoksuttaa poliisia, kun kamppailu murhaajan ja uhrin välillä on kesken. Liselotte on tarina. Liisa on Liisa."
Lionel Shriverin kirjoihin on pelottavaa tarttua, koska aina muistuu mieleen Poikani Kevin, jonka jälkeen jo työpaikalle meno aiheutti pohdintaa ja miksi-kysymyksiä. Shriverin uusin romaani Jonnekin pois (So Much for That 2010, suom. 2011) on toista maata, mutta kyllä sekin saa ajattelemaan, miten hyvin kaikki itsellä on: Olen saanut olla terve. Suomessa terveydenhoito pelaa kuitenkin aika mainiosti. En ole pettynyt kontekstiini.
Jonnekin pois kertoo Shepherd Knackerista, rakennusfirman työntekijästä, joka päättää lopettaa arkisen aherruksen ja lähteä vaimonsa ja poikansa kanssa jonnekin pois, tässä tapauksessa Afrikan rannikolle Pemban saarelle. Shep epäilee, että Glynis-vaimo ei ota suunnitelmaa avosylin vastaan. Vaimon ei oikeastaan tarvitse edes kieltäytyä Shepin unelmaelämästä, sillä hän on juuri saanut kuulla sairastavansa harvinaista syöpää. Alkaa väsyttävä taistelu sairautta vastaan, ja samalla Shepin matkasäästöt hupenevat sytostaattihoitoihin. Suomalaisesta näkökulmasta amerikkalainen sairausvakuutusmaailma on kuin tuiki tuntematon viidakko.
Jonnekin pois on monisyinen kirja. Välillä huomaa nauravansa ääneen Shepin parhaalle ystävälle Jacksonille, joka tekee - no, aika erikoisen tempun parantaakseen omaa parisuhdettaan. Välillä tuntee suurta raivoa Amerikan terveydenhuoltojärjestelmää kohtaan ja välillä taas hapuilee nenäliinan toisensa perään ja toivoo, että seuraavana päivänä ei tarvitsisi mennä ihmisten ilmoille, koska silmät ovat aivan kamalan punaiset ja turvonneet.
"Häntä auttoi jaksamaan ajatus viimeisestä sytostaattihoidosta, jonka jälkeen Goldman julistaisi voitonriemuisena hoitojen päättyneen ja se häijyys huuhtoutuisi hänen suonistaan aivan kuin Shepherd huuhtoi vuosittain roskat ja mönjät typeristä pihasuihkulähteistään. Hänen pissassaan olisi päivä päivältä vähemmän märän betonin kuolleenharmaata hajua ja huolestuttavia värivirheitä, kirsikanpunaista tai violettia, siitä kemikaalista joka häntä kulloinkin tuhosi. Hänen pissansa muuttuisi viimein aurinkoisen virtsankeltaiseksi ja huokuisi sitä kirpeän savista tuoksua, jota muut typeryyttään pitivät tympeänä mutta jonka hän oli viimein tajunnut runsaaksi ja kauniiksi. Hän nukkuisi koko yön, näkisi hyviä unia ja nousisi varhain, Shepherdiäkin varhemmin, ja menisi oitis ullakkoateljeehensa. Siellä hän pysyttelisi koko päivän. Hopea tottelisi häntä."
Kumma juttu, että joskus lukee romaania sillä tavalla, että ei tiedä siitä mitään eikä jostain syystä tule googlanneeksi pohjatietoja tai arvosteluita, saati että lukisi takakansitekstin. Näin kävi Kazuo IshiguronOle luonani aina -romaanin (2005) kanssa. Kun nyt oikein kelailen, en voi käsittää, miten en muka noteerannut kirjasta tehtyä elokuvaakaan. Ehkä se ei koskaan tullut Lakeuksille, mene ja tiedä.
Koska romaanin nimi on Ole luonani aina, sitä pitää aika helposti rakkausromaanina eikä suinkaan scifinä. Sitten kun lukee sata sivua, odottaa koko ajan, milloin rakkaus syttyy - ketkä tässä nyt sitten niin kuin rakastuvat? Kun ensimmäisen kerran tajuaa, että tässä ollaankin jossakin tulevaisuuden sisäoppilaitoksessa eivätkä opiskelijat olekaan ihan tavallisia tyyppejä, lukija, kuten minä, voi tuntea itsensä petetyksi. Niin sitä sitten lukee 394 sivua julmasta, hätkähdyttävästä tulevaisuuden maailmasta, jossa Kathy, Tommy ja Ruth eivät ole kovinkaan paljon kummoisempia kuin tieteen koeputket.
Olen lukenut paljon Cunninghamia ennen ja jälkeen, mutten ole saanut jalostettua ajatuksiani tänne blogiin saakka. Luin ainakin Suzanne Collinsin Nälkäpelin toisen osan (Vihan liekit), josta pidin valtavasti. Sitten luin Carol ShieldsinPikkuseikkoja, joka on hänen vanhin suomennettu teoksensa. Se oli taattua kirjailijaa - niin viisas ja tarkkanäköinen romaani pienistä asioista, jotka ovat kuitenkin tärkeitä. Sitten luin vielä Marianne CederwallinAjattelen sinua kuolemaasi saakka, joka oli mainio veijaritarina naisista, jotka päättävät kostaa.
Ehkä luin vielä jotain, mutten muista enkä ainakaan kirjoita siitä.
Niin tietenkin, vanhoja Imageja luin oikein antaumuksella, Jyväskylän suurajoista, kasvisruoasta ja perheväkivallasta. Kaikki elokuva- ja kirja-arvostelut. Hyvä Kalle Kinnunen, Juha Itkonen ja Katja Kallio!
Nyt luen Kazuo IshiguronOle luonani aina, enkä yli sadan sivun jälkeenkään tiedä, kehittyykö kirjasta mitään hienoa. Katellaan.
Illan tullen -romaanista on tietenkin jo kaikki sanottu, mutta sanonpa vielä kerran: se on ihana, kerrassaan paras vuonna 2011 lukemistani kirjoista. Miksi Cunninghamin uutukainen sitten on niin järisyttävä?
1. Kielen takia. Cunningham kuvaa keski-ikäistä miestä tarkkanäköisesti, säästelemättä ja herkästi. 2. Pariskunnan takia. Newyorkilaiset Peter ja Rebecca ovat jotenkin sellainen pari, että heidät tekisi mieli ottaa halaukseen ja sanoa: "Pysähdytäänpä hetkeksi ja mietitään - teillä on kaikki hyvin, vaikka välillä tuntuu tyhjältä, mutta niin tuntuu kaikilla muillakin joskus." 3. Mizzyn takia. Mizzy on Rebecan kaunis huithapeli pikkuveli, jonka ilmestyminen Harrisin perheeseen saa aikaan jotakin poikkeuksellista. 4. Öisen New Yorkin takia. Peter ei saa unta, vaan odottaa, että kello tulee kolme ja saa nousta huuhtelemaan vodkalla unilääkkeen alas kurkustaan. Kuinka ihminen voikaan olla yksin! 5. Tallinnan takia. Luin Cunninghamia mainiossa C'est la Vie -ravintolassa seesemilohta odotellessani. 5. Seuraavan virkkeen takia: "Ja sitten he näköjään suutelevat."
