Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Lempirakennuksia kotikaupungissa.

Taisin tarttua poikakirjaan, kun lukaisin viikonloppuna Tuomas Vimman Ruutukympin (2013). Ja kyllä minulla oli hauskaa! 

Vimman Raksa-romaanista tuttu Sami on kyllästynyt Hyperborea-rakennusfirman henkilöstöjohtamiseen ja päätyy tekemään reality-sarjaa telkkariin. Hän kokoaa itselleen dream teamin, mutta sekään ei auta, koska media-ala on juonitteleva ja pistää rehellisyyteen (!) tottuneen raksamiehen venyttämään moraaliaan.

Parasta Ruutukympissä ovat Vimman hillittömät kielikuvat:

"Danike Stenhammarilla - - oli edessään auki oleva läppäri, Sipoon puhelinluettelon paksuinen A4-kokoinen nahkakantinen kalenteri ja sekä ylimääräinen iPad näppäimistöllä varustettuna."

"Boksi kiiltelee ku Ellen Salpakarin peräpeili jouluaamuna."

"Puoliksi odotin tämän Eternian prinssin kaivavan taskustaan jonkin viidennen sukupolven hologrammiprojektorin, jolla hän olisi esitellyt meille ajatuksensa reaalikokoisena 3D-mallinnuksena."

"Kevin ymmärsi mistä oli kyse ja kävi kärppänä sulkemassa uksen."

"Selena Median neukkarin oviaukossa seisoi nainen vaihtoautokauppiaan pikkutakin sävyisessä viininpunaisessa jakkupuvussa sekä muotoonleikatussa kampauksessa, joka olisi epäilemättä saanut täydet viisi tähteä Euro NCAP -törmäystestissä." 

 

 

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

Kun on melkein vuosi sitten talvella nähnyt tv-sarjan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljan käsin ja sitten lukee Jonas Gardellin samannimisen romaanin, joutuu nieleskelemään koko ajan, koska muistaa niin selkeästi, mitä lopussa tapahtuu. 

Eletään vuotta 1982 Tukholmassa, jonne 19-vuotias Rasmus saapuu nuoruutensa huumassa. Ensimmäisenä hän suuntaa askeleensa homorinkiin, arastellen ja melkein säikkyen jokaista katsetta. Rasmus on kotoisin maalta, jossa häntä on pidetty kummajaisena koko hänen tähänastisen elämänsä ajan. Rasmustakin rikkinäisemmältä vaikuttaa samanikäinen Benjamin, joka on Jehovan todistaja. Hän ei ole tietenkään koskaan viettänyt joulua eikä missään tapauksessa rakastunut poikaan.

Gardellin Tukholma on kaunis, mutta sitä varjostaa kaamea tauti, aids, josta kukaan ei ole oikein kuullut mitään. Jo ensimmäisessä luvussa kirjoitetaan näin: "Vuoteessa makaava mies on kuihtunut ja pitkälle edenneen Kaposin sarkooman merkitsemä. Hänellä on elinikää muutama päivä."

Nielaisu ja nyyh. 

Helen Fielding: Mad About the Boy

Kolmas Bridget Jones -romaani on nyt luettu, tai oikeastaan ahmaistu. Mad About the Boy kertoo 51-vuotiaasta Bridgetistä, mutta tällä kertaa ilman Mark Darcya. Olen kulkenut koko syksyn ravurin silmälaput silmillä, koska olen jotenkin onnistunut sivuuttamaan sellaisen faktan, että herra Darcya ei enää ole. Oletan nyt, että kukaan muu kuin minä ei siis voinut järkyttyä Nyt-liitteen kolumnista, jossa asia paljastettiin.

Helen Fieldingin Bridget on leskiäitinäkin hauska, ja paikoitellen hihitän ääneen, kun luen hänen ja 22 vuotta nuoremman toyboyn Twitter-viestien vaihtoa. Lievästi puuduttavaa on taas lukea Bridgetin päiväkirjamerkintöjä Twitter-tilin tarkistuksesta. Ne ovat koko ajan niin samanlaisia! Bridgetin suhde nuoreen mieheen saa ajattelemaan vanhenemista, jolle en ole vielä tähän mennessä juurikaan uhrannut mietteitä. Ehkä pitäisi. Hei, ei kai chick litin näin pitäisi toimia - minähän pysyn ikuisesti nuorena!

Hupaisaa on lukea myös Bridgetin työkuvioista. Hän nimittäin modernisoi Anton Tšehovin Hedda Gabbleria autuaan tietämättömänä, että kyseessä on Ibsenin teos. Samalla kun hän istuu toimituspalavereissa, hän twiittaa villisti toyboylleen. Ilmassa on sähköä.

Vaikka Mad About the Boy polkee välillä paikoillaan, nyky- chick lit on Helen Fieldingille ja Bridget  Jonesille paljon velkaa: vähintäänkin hulvattoman naispäähenkilön, joka pystyy puhumaan pieruista varsin katu-uskottavasti.