Eräänä aamuna ajoin työpaikalle ja kuulin radiossa tällaisen määritelmän: rakkaus on tila yksinäisyyden ja kyllästymisen välillä. Nauroin ääneen, ja tuon jälkeen aivoni ovat ruvenneet tuottamaan kaikenlaisia määritelmiä samalla formaatilla. Kiire on tila aamun ja nukahtamisen välillä / innostumisen ja kyllästymisen välillä / mielikuvituksen ja todellisuuden välillä.
Tästä taas kerran pääsen aasinsiltaa pitkin siihen pohdintaan, miksen ehdi kirjata ylös lukemisiani. Koska on kiire. Tai kuten nykyään on muodikasta sanoa: koska kiire. Missä välissä lukukokemuksista ehtii kirjoittamaan, koska elämä?
Kiirevinkkauksena siis muutama kirja, viimeisen kuukauden aikana luettu:
Lauren Beukes, Säkenöivät tytöt (2013): Sarjamurhaajatrilleri, jossa on miljöönä Chicago, mystiikkaa, aikatasohyppelyä, kiinnostava päähenkilö ja hyvää henkilökemiaa. ****
Philip Their, Donner-ryhmä ja muita novelleja (2011): Tavalliset helsinkiläiset joutuvat kummallisiin tilanteisiin, esim. stalkkaamaan Jörn Donneria. Hauska! ****
Tuuve Aro, Himokone (2012): Hupaisia novelleja, joilla on jokin kuuluisa elokuvannimi. Suosikkini on Tappajahai, jossa sekä ulkoisesti että sisäisesti outo tyttö yrittää sopeutua juhlatunnelmaan. ***
Pia Heikkilä, Operaatio Lipstick (2013): Chick litiä Kabulista. Anna S. -niminen kirjeenvaihtaja raportoi sotatantereelta ja takakannen mukaan "kohtaa tuntemattoman sotilaan ja sitten he päätyvät sänkyyn". Nopean lukemisen jälkeen olen sitä mieltä, että erään henkilön nimi vaihtui kesken romaanin. ***
Viime aikoina olen ajatellut paljon Jesse Pinkmania. Hän on fiktiivinen henkilö, joka esiintyy sarjassa Breaking Bad. Olen viettänyt hänen kanssaan vähän liikaakin aikaa, ja vaikka hän on, mikä on, pidän hänestä koko ajan enemmän.
Breaking Bad on amerikkalaisen AMC-kanavan luomus, ja voi jestas mikä luomus se onkaan! Viisikymppinen Walter White, lukion kemian opettaja, sairastuu keuhkosyöpään, ja koska sairausvakuutukset eivät ole kunnossa, hän päätyy "kokkaamaan" metamfetamiinia entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin kanssa. Jesse on tietenkin huumehörhö, mutta on hän enemmänkin.
Olen aloittanut juuri kolmannen tuotantokauden (yhteistä taivalta on siis takana!), ja tähän mennessä eräs jakso on saanut minut nieleskelemään. Siinä kiteytyy Jesse Pinkmanin sisin, toivottavasti.
(Tässä on sitten juonipaljastus.) Narkkaripariskunta on ryöstänyt Jessen värväämän diilerin, ja Jessen on pakko mennä kovistelemaan heitä. Hänellä on mukanaan ase, jolla on tarkoitus ampua. Mutta Jesse ei ole tappaja. Juuri kun hän on psyykannut itsensä tekemään veriteon, narkkaripariskunnan ankean kämpän uumenista tallustaa likainen pieni poika, joka käpertyy sohvannurkkaan ja alkaa katsoa ostoskanavaa. Jesse yrittää vaihtaa kanavaa löytääkseen pojalle parempaa katsottavaa, mutta vain se kanava toimii. Sitten tapahtuu ikäviä, brutaaleita ja verisiäkin asioita. Lopuksi Jesse kantaa pojan huovassa talon portaille odottelemaan poliisien saapumista. Se hellyys, millä Jesse tarttuu poikaan ja vannottaa tätä pitämään silmänsä kiinni, on jotakin enemmän, mihin sekakäyttäjä pystyy. Siinä teossa on toivoa.
Minun täytyisi tietenkin hehkuttaa päähenkilö Walter Whitea, koska hän kokee sarjassa huikean muutoksen tavallisesta hieman turhautuneesta kemian opettajasta huumemaailman gangsteriksi, mutta en voi, sillä Jesse tuhansine bitch-manauksineen on niin valovoimainen.
(Kuva: Huffington Post)
Pääsin iki-ihanalle kirjoittajakurssille ja sen jälkeen en ole juurikaan kirjoittanut - nimittäin asiaproosaa. Siksi blogikin on ollut tauolla. Fiktiota olen kuitenkin väkertänyt aina silloin, kun lukemiseltani ja Breaking Bad -koukutukseltani olen ennättänyt. Siitä (sekä fiktion kirjoittamisesta että Breaking Badista) lisää ehkä myöhemmin.
Viime viikonloppuna tutustutuin nuortenkirjailija Salla Simukkaan, tietenkin vain kirjan sivujen kautta. Aikuinen mimmi ahmaisi perjantai-iltana Lumikki-trilogian ykkösosan Punainen kuin veri ja lauantaina jatkoi Valkea kuin lumi -osalla. Kylläpä oli vetävää tekstiä! Voin hyvin kuvitella, mitä 17-vuotias sankaritar Lumikki Anderson aiheuttaa kohderyhmälukijassa. Oman tiensä kulkija, fiksu lukiolainen, joka pärjää omillaan, mystinen menneisyys, treenaa body combatia, joutuu vähän vahingossa selvittämään rikoksia... Juonen rinnalla kulkevat viittaukset satumaailmaan.
Vaikka Simukan luomat juonet ovat tietenkin epäuskottavia oikeassa maailmassa - niihin voi kuitenkin helposti uskoa kirjan sivuilla. Sillä sitähän fiktio on: uskoo hetken maailmaan ja ihmisiin, joita ei oikeasti ole olemassa, eikä illuusio rikkoudu missään vaiheessa. En ole koskaan kuullut kenenkään muuten sanovan, että esimerkiksi Ilkka Remeksen tarinat voisivat tapahtua oikeasti.
Simukan kirjojen käännösoikeudet on myyty muistaakseni 30 maahan. Jo oli aikakin, että suomalaista nuortenkirjaa viedään voimalla maailmalle! Suitsutukseni jälkeen pieni kritiikin sananen: jos Lumikki-kirjoista joskus tehdään elokuva, tuotesijoittelu on melkoista.
- - -
Edit. Onpa "idylliset" kuvat napattu työpaikalta asiakkaiden työskennellessä kiivaasti.
