Jo Nesbø: Lumiukko

Kesällä 2008 elin piinaavia hetkiä. Kädessäni oli uunituore Lumiukko, Jo Nesbøn seitsemäs Harry Hole -dekkari. Mitä pidemälle romaani edistyi, sen useammin vilkuilin lenkkipolulla olkani yli. Seuraako minua joku? Mitä jos näkisin rujosti irvistävän lumiukon, jolla olisi minun huivini kaulassaan? Tai jos näkisin valkoisena hehkuvan metallilangan, sellaisen, jolla jossainpäin maailmaa lopetetaan eläimiä? 

No, en nähnyt, mutta kerran näin miehen, jolla oli kesäkuumalla mustat nahkahanskat ja joka pysähtyi aina, kun minä hiljensin vauhtia. Arvatkaa, toivoinko olevani 195-senttisen Harry Holen kanssa lenkillä?

Viikko sitten luin Lumiukon toisen kerran, koska olen menossa puhumaan Harry Holesta kirjapiiriin. Hassua, miten rikosjuoni katoaa mielestä, mutta Harry henkilönä ei. Siksi varmaan kirjoitin hänestä vuosi sitten Rakkaani, romaanihenkilö -kirjaan: Harry todella tenhoaa tiensä jännityksennälkäisen sydämeen. 

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (2013, suom. 2014) on kerronnaltaan vanhanaikainen romaani. Siinä ei ole näkökulmien vaihtelua eikä muutakaan modernia kikkailua; siksipä se onkin helppo luettava ja aika viihteellinenkin.

Ensimmäinen maailmansota on loppumassa, ja päähenkilö Albert Maillard sattuu näkemään, kun ranskalaisluutnantti ampuu omia miehiä. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumien ketju, johon liittyy sotasairaalaa, kasvojen menetystä (sanan varsinaisessa merkityksessä!), väärää identiteettiä, naimakauppoja, huijausta, morfiinia ja tietenkin myös sotatraumoja.

Lukijaelämässäni Lemaitren romaani edustaa hetken pysähtymistä, ajatusta, että tällaistakin on ollut tai ainakin olisi voinut olla. Sen jälkeen elämä jatkuu, heittää eteeni uuden kirjan ja haihduttaa mietteen taivaan tuuliin.

Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Lauantai-iltana tv ei katsojaa imartele saati rakasta. Parhaaseen katseluaikaan tulee ensimmäistä kertaa Kingi, jossa Putouksesta tutut (kivat) näyttelijät parodioivat Idolsia ja muita musiikki-realityja. Mutta että puolitoista tuntia? Parhaaseen katseluaikaan? Raakkuvalla äänellä? 11-vuotiaskaan ei jaksa ohjelmaa katsoa, vaan alkaa ahmia Nälkäpelin kolmatta osaa.

Minä tartun Antti Arnkilin Lauantaiesseisiin (2014), koska aamulla olen kahvikupin ääressä lukenut Hesarista Jari Ehrnroothin ajatuksia siitä, että nykyihminen palvoo itseään ja välttelee henkistä ja moraalista kasvua. Siksi siis esseitä eikä viihdettä.

Arnkilia lukiessani minä kuitenkin viihdyn. Vallan mahdottoman hyvin, vieläpä. Nyt vasta ymmärrän puoliksi näkemäni Lars von Trierin Malancholia-elokuvan. Luulin sitä avioliittodraamaksi, kun myöhästyin hieman aloituksesta ja nukahdin sohvalle sen jälkeen, kun Kirsten Dunst kohteli kaltoin Alexander Skarsgårdia. Essee Skavabölen pojista muistuttaa minua, miksi se kannattaa taas kerran käsitellä asiakkaiden kanssa. Entäpä toiseksi viimeinen essee Reko Lundánista? Se vahvistaa vain mielikuvaani vahvasta aikalaiskuvaajasta.

Ihanin on kuitenkin lopussa. Reunassa-essee kertoo lapsuudenkesistä Hiidenveden rannalla, jossa aurinkoiset päivät elettiin boheemissa idyllissä rantasauna koko ajan kuumana. 

Vaikka lauantai-iltana yritän kasvaa henkisesti, jätän Arnkilin esseistä yhden lukematta, sen joka käsittelee minulle tuntemattoman ranskalaisohjaajan tuotantoa. Kun esseet on muuten luettu, katson Netflixistä kaksi viimeistä jaksoa Hannibalin ykköskautta. Taidan olla moraalisesta kasvusta vielä aika kaukana. 

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Päkän jutussa matkustetaan taas jälkijunassa. Kun blogimaailma on kohissut Pauliina Rauhalan vanhoillislestadiolaisista kertovasta Taivaslaulusta (2013) jo reilun vuoden, minä vasta harkitsin teoksen lukemista. Nyt se on tehty. Onneksi. Lukeminen sai ajattelemaan:

• Ennakko-odotukset eivät täyttyneet. Olin ajatellut, että Taivaslaulu ei voi olla hyvä, koska "kaikki" ovat sen lukeneet. Oli se.
• Kirjan voi lukea tuomitsematta vanhoillislestadiloisia, toisin kuin erään blogin kommenteissa arveltiin.
• Kirja on romaani. Se on siis fiktiota, kuten vaikkapa Tuntematon sotilaskin. Tapahtumat voivat silti olla todellisenkaltaisia. Isoon lapsilukuun voi väsyä. Uskonnollinen yhteisö voi jättää yksin, jos kritisoi sen elämisen mallia.
• Taivaslaulu tarjosi mahdollisuuden kurkistaa toisenlaiseen arkeen kuin omani. Näinkin voi elää.
• Yritin selvittää (laiskasti) kirjailijan taustaa, mutten oikein saanut mitään selville. Hän kuitenkin näkee kirjan aiheen erilaisin silmin kuin minä, aihetta tuntematon lukija.
• Aleksin rakkaus - ja miksei Viljankin on kaunista luettavaa. Suosikkiasioitani kirjallisuudessa on lukea, kuinka rakkaus syttyy.
• Mietin paljon muutaman vuoden takaista Iholla-sarjan Sannia, joka erosi herätysliikkeestä ja pohti tuntojaan tv:ssä. 
• Pilkunviilausta: Miksi äidinkielen opettaja kirjoittaa Ikean yms. systemaattisesti pienellä kirjaimella? Miksi välillä on kalevalainen poljento?

Tommi Liimatta: Jeppis

Sorry, Tommi Liimatta. En pystynyt.

Marraskuussa olin aika liekeissä, kun esiinnyit Vaasan kirjafestareilla ja kerroit Jeppiksestä. Olit hauska, ajatuksesi kulkivat linnun lailla ja nostit esille mehivimmät palat Jeppis-romaanistasi. Vai onko se sittenkin omaelämäkerta? Vähän niin kuin Knausgårdin Taisteluni-sarja, jonka kaksi ensimmäistä osaa ovat siivotussa kirjahyllyssäni,  mutta joita en ole vielä lukenut.

Luin Jeppistä sivulle 286 saakka. Joulukuu 1985 loppuu juuri. Siinä pikku-Tommi rakentaa legoja ja kuuntelee heviä. Samaa hän tekee lähes kaikissa muissakin luvuissa sitä ennen, mitä nyt välillä polkee ponilla ja häärää metsässä. Tämä on kaikki niin tuttua minulle, joka olen muutaman vuoden päähenkilöä vanhempi ja kasvanut Kissin julisteita pursuavassa ympäristössä, että annoin itselleni luvan lopettaa lukemisen. Ei auta, että pikku-Tommi on suloinen ja hauska, minä siirryn nyt Taivaslaulun pariin. Epäilen, että sellaista elämää en ole elänyt. 

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osat 2 ja 3

Unelmissani joululomalla tulisi lukea kepeää ja iloista juonivetoista kirjallisuutta - sellaista kuin Himoshoppaajan salaiset unelmat, Raksa ja ehkä Fifty Shades of Grey. Samalla käsi hapuilisi rasiasta vihreitä kuulia ja glögimuki toisensa jälkeen tyhjentyisi. Koska joulu on aika harvoin täsmälleen sellainen, miksi sen mielessään kuvittelee, minäkin luin surullisia, ajassa hyppiviä romaaneja. 

Kaksi niistä olivat Jonas Gardellin trilogian Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kaksi viimeistä osaa. Ne oli nimetty Sairaudeksi ja Kuolemaksi. Ensimmäinenhän oli nimeltään Rakkaus. Sen luin näköjään vuosi sitten joulukuussa. Sitä ennen olin nähnyt sarjan tv:ssä ja löytänyt itsestäni nenäliinojen suurkuluttajan. Trilogian viimeiset osat ovat juuri niin surulliset kuin alaotsikot vihjaavat. 

Trilogia sijoittuu aikaan, jolloin aids saavuttaa Tukholman homoyhteisön. Maalaispoika Rasmus muuttaa pääkaupunkiin ja tapaa Benjaminin, joka on Jehovan todistaja. On jouluaatto, lumi putoilee hiljaa autioilla kaduilla, ja pojat pitävät toisiaan kädestä. He ovat juuri lähteneet dramaattisen Paulin joulunvietosta, jossa ei hummereita, samppanjaa ja koristeita säästellä.

Samalla kun rakkaus etenee ja kasvaa, kohtaa se myös vaikeuksia: epäilyjä, kaapista ulos tulemisia, tunnustuksia, perheen hylkäämistä, hyväksikäyttöä ja sairautta. Jo trilogian osien nimet kertovat, että onnellista loppua on turha odottaa. 

Eniten pidin romaanisarjan viimeisestä osasta. Kerronta siinä oli kauneinta, historiallista saarnaamista oli siinä vähiten. Ajassa poukkoilu aiheutti sen, että tavallaan kaikki oli jo kerrottu ensimmäisessä osassa. 

Gardellin kirjassa sivuhenkilönä on Lars-Åke-niminen mies. Hän liikutti minua valtavasti. 

"Ehkä kaikki tällaiset säröt ovat omiaan kertomaan, että maailma ei ole kauttaaltaan läpinäkyvä ja ilmiselvä vaan että on jotakin enemmän, jotain muuta jossain muualla. Ja kaikkinensa tämä aiheuttaa sen, että Lars-Åke alkaa vähitellen tajuta vain odottelevansa, alkaa tajuta, että juuri sitä lapsuus on. Odottelua. Hän ei vain tiedä minkä odottelua."

Vielä enemmän kuin pääpari Benjamin ja Rasmus minuun teki kuitenkin vaikutuksen Paul-niminen homo. Hän halusi olla kaiken keskipiste, pitää parhaimmat juhlat, shokeerata minkä ehti. Kirjan lopussa ei tavatakaan enää samaa rehvakasta Paulia, mutta vielä hän järjestää tyylilleen uskolliset hipat, jotka eivät helpolla unohdu.  

Paljon, paljon!

Vaikka Päkän juttu on vaiennut tehokkaasti, paljon on kirjoja käsieni läpi virrannut. Syyslomalla, joka oli ainakin kolme viikkoa sitten, luin kolme ja puoli mainiota.

Loman kynnyksellä lopettelin tämän syksyn parhaan romaanin. Se on yli 500-sivuinen Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä. 70-lukulainen maailma nähdään lukiolaispojan silmin. Eletään kesää, poika on töissä peltifirmassa ja pohtii, lopettaisiko lukion. Maailma on ristiriitainen, mutta jotenkin niin viaton. Vaikka poika on minua vanhempi, samastuin valtavasti hänen elämäänsä ja nuoruuden epävarmuuteen. Romaanin nimi viittaa tietenkin Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä -romaaniin, eikä se tuntunut lainkaan päälleliimatulta.

Itse lomalla ahmin kolme romaania. Tämä tuntuu ehkä kummalliselta, koska samaan aikaan olin Lontoossa, jossa kyllä riittää nähtävää. Olin kuitenkin matkassa 11-vuotiaan kanssa, emmekä viettäneet aikaamme yökerhoissa, heh, joten illalla jäi aikaa lukemiselle. 

Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein on kerrassaan riemastuttava teos. Pihi Eevi voittaa raha-arvonnassa miljoonia, ja tietenkin elämä muljahtaa tutulta ladulta jonnekin tuntemattomaan. Turun kirjamessuilla Härkönen kertoi, että hän rakastaa dialogin kirjoittamista, ja sen kyllä huomaa hänen uutuusromaanistaan.

Toinen Lontoossa luettu kirja oli Juha Itkosen uutuus Ajo. Ja niin kuin minä Itkosta palvon, niin tällä kertaa jäin hieman kylmäksi. Mielelläni toki luin, mutta ehkä vähemmän sivujuonia olisi ollut tällä kertaa paikallaan. Itse luin mieluiten tarinaa Ainosta, joka matkustaa pienen poikansa kanssa Saksaan. Olisin mieluusti viettänyt heidän kanssaan enemmänkin aikaa.

Viimeinen lomalla luettu romaani oli kirjoitettu nuorille. Jos olisin ysiluokkalainen tai lukiolainen, en malttaisi odottaa, että Sally Greenin Puoliksi villi ilmestyy joskus ensi keväänä. Koska nyt kuitenkin olen kypsempi lukija, viihdyin mainiosti  Puoliksi paha -romaanin noitapojan kanssa pari iltaa. Nathan on ulkopuolinen, koska ei ole varmaa, onko hän valkoinen vai musta noita. Miksi nuortenromaani sitten oli niin hyvä aikuisenkin mielestä? Varmaan siksi, että elämässä on tärkeä olla rakkaiden ja luottavaisten ihmisten ympäröimä, olipa sitten noita tai eteläpohjalainen lukutoukka.