David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

David Foenkinoksen (vai -kinosin?) Nainen, jonka nimi on Nathalie -romaani on jotenkin niin ranskalainen kuin vain voi olla. Se on kepeähkö, chic ja hupsu. Kirja kertoo Nathaliesta, joka jää yllättäen yksin, mutta onneksi toimistoromantiikkaa on ilmassa. Juoni ei tämän kummoisempi ole, mutta romaani on silti ihastuttava. Parasta siinä ovat ehdottomasti varsinaisten lukujen välissä olevat lyhyet "tietoiskut", jotka liittyvät jotenkin kirjan henkilöihin. Esimerkkinä toimikoon luku 47:

 "ERÄÄN PUOLALAISEN FILOSOFIN AJATUS

On mahtavia ihmisiä

joita tapaamme väärällä hetkellä.

Ja on ihmisiä jotka ovat mahtavia,

koska tapaamme heidät oikealla hetkellä."

Yhtään ei ihmetytä, että romaanista on tehty tänä vuonna julkaistu elokuvakin!

Jeffrey Eugenides: Middlesex

"Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä elokuussa 1974."

Näin alkaa Jeffrey Eugenideksen Middlesex-romaani (2002, suom. 2003), jonka pokkarikannet ovat sen näköiset, että kirja on ollut muutaman kerran mukana rannalla, sulassa sovussa hiekkaisen pyyhkeen, vesipullon ja aurinkorasvan kanssa. Kerran kaverina oli pikkuinen cavakin. 

Middlesex kertoo Calliesta, joka perii resessiivisen geenin viidenteen kromosomiin ja saa sen takia kahdet sukukalleudet. Mielenkiintoisen päähenkilön ja samalla kertojan lisäksi Middlesex on myös tarina koko Stephanideksen suvusta: isovanhemmista, jotka avioituivat, vaikka olivat sisaruksia, ja vanhemmista, joiden onnen oli estää pappiskosija. 

Melkein 800 sivun jälkeenkään en ole saanut Eugenideksestä tarpeekseni. Onneksi sängyn vieressä lattialla odottaa kirjailijan uutukainen, Naimakauppoja, jota olen jo vähän aloitellut ja jarrutellutkin. Tekisi mieli istua nenä kiinni kirjassa, vaikka aurinko paistaa kauniisti.

PS. Sofia Coppolan ohjaama Virgin Suicides on tehty Eugenideksen kirjasta!

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Pienenä katselin kesät pitkät John Waynen ja Clint Eastwoodin tähdittämiä lännenelokuvia. Siksipä siirtyminen länkkärikirjallisuuteen kävi aika vaivattomasti. Patrick deWitten Sistersin veljekset (2011, suom. 2012) on nimittäin mainiota luettavaa.

Sistersin veljekset Eli ja Charlie saavat pomoltaan käskyn päättää Hermann Kermit Warmin päivät, ja sen jälkeen - tai oikeastaan ennen sitä - kohdataan roistoja, huijareita, hammaslääkäri (!) ja lukuisia viskipulloja. 1850-luvun villilänsi on kiinnostava miljöö kahden erilaisen veljen työkeikalle. Eli, veljeksistä kiltimpi, kohtaa naisenkin, mutta se on jotenkin sivujuoni veljesten elämässä, joka vilisee häviäjiä ja uhreja lännen rajaseudulla.

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

"Sinä vuonna joulun tienoilla päivä toisensa jälkeen päätti sarastaa lyijyisenä ja kuuraisena. Sinertävä hämärä värjäsi kaupungin, ja ihmiset kiiruhtivat korviin asti topattuina piirtäen hengityksellään höyryvanoja pakkaseen. Noihin aikoihin harva pysähtyi tarkastelemaan Semperen ja poikien näyteikkunaa ja vielä harvempi uskaltautui kysymään jotakin kauan kadotettua kirjaa, jota oli hakenut koko elämänsä ja jonka myyminen runouden lomassa olisi auttanut paikkaamaan kirjakaupan viheliäistä taloutta."

Hassu juttu, että en tiedä, kuuluuko nimi 'Ruiz' etunimeen vai sukunimeen. Leikitään nyt, että etunimeen. Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki jatkaa Tuulen varjon ja Enkelipelin aloittamaa tarinaa ja vie lukijan 50-luvun Barcelonaan. Ja mikäs siinä! Mieluusti minä sinne matkaan, vaikka ihan nykyaikanakin.

Semperen ja pojan kirjakauppa saa kummallisen asiakkaan, joka ostaa puodin arvokkaimman teoksen ja signeeraa sen kummallisesti. Alkaa värikäs tarina rakkaudesta ja kostonhimosta. Hämyiset Barcelonan kujat ovat roomaanin parasta antia, ja mysteerien ystäville Zafónin Taivasten vanki on viihdyttävä lukunautinto.

Turkka Hautala: Kansalliskirja

"On suljettava verhot ja maattava viltin alla. Kahvi painaa lantiossa. Silmät eivät pysy kiinni, ulkoa kantautuu kiljahduksia. Mieleen änkeää kuvia niityllä rientävistä neidoista. On noustava, etsittävä aurinkolasit. Pölyisessä linssissä vilahtavaa naamaa säikähtää: tuoltako on koko talven näyttänyt?" Ensimmäisenä lämpimänä päivänä

Tämän kesän ensimmäisellä kunnon kotimatkalla luin Turkka Hautalan Kansalliskirjan (2012) ja hihittelin melkein ääneen mutta sitten palasin välillä kanteen, jossa on pieni poika - joka voisi olla Hautala lapsena - ja teoksen nimi suurella, Kansalliskirja. Kantta katsoessani aina liikutti hirveästi: tällaisiako me suomalaiset olemme?

Parisivuiset novellit avaavat suomalaista sielunmaisemaa salakavalasti ja vähäeleisesti, mutta silti niistä melkein tunnistaa jonkun tuttunsa, vaikka esimerkiksi HS arvostelussaan muuta antoikin ymmärtää. Kansalliskirjassa vältellään Silloin Tällöin Moikkaajaa lenkkipolulla, pohditaan hyppyrimäen olemusta, opetellaan tuntemaan kiinalainen naapuri, äijäillään, valvotaan kesäsiirtolan yössä ja vaikka mitä muuta.

Hautalan kolmas kirja olisi vielä mainiompi, jos siinä ei olisi ollut muutamaa liian petritammismaista novellia. Tästä huolimatta luetuttaisin Kansalliskirjaa mieluusti etenkin miehenaluilla ja miksei (siis totta kai!) varttuneemmillakin.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Menomatkalla Lahteen ja hieman Helsinkiinkin lukaisin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -romaanin (2012), jos sen nyt romaaniksi haluaa mieltää. Junassa villiä elämää viettävä tyttö yritti kännykkämaratonillaan sabotoida lukurauhaani, mutta koska Kyrö on aika helppoa lukaistavaa, tyttö hävisi minulle helposti. Lukemisen jälkeen on pakko luvata itselleen, että sitä Miniä-kirjaa en enää aio lukea. Ruskeakastikekin on jo vanhan kertausta. Papparaiset - varsinkin jääräpäät - ovat vallan ihania, mutta että kahden kirjan verran samaa ruoanlaittopulmaa, niin on pakko sanoa, että tämä riitti minulle.

Mielensäpahoittaja on kaikesta kertauksesta huolimatta koskettava hahmo, joka seuraa ja kommentoi nykymaailman menoa. Näitä hahmoja varmasti riittää kotomaassa, mutta ei heistä kaikista kirjaa kirjoiteta. Edelliseen Kerjäläiseen ja jänikseen verrattuna Ruskeakastike on aika pliisua luettavaa.

Hietamies ja Kyrö

Pari viikkoa on ollut niin hektistä, ettei ole ehtinyt tehdä muuta kuin leipätyötä. Pikavinkki: Kaksi mukavaa ja nopeaa luettavaa ovat Eve Hietamiehen Tarhapäivä (2012) ja Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis (2011). Ensimmäinen kertoo miehen näkökulmasta - ehkä hieman kliseisesti - millaista on selviä kahden lapsen kanssa arjen pyörityksestä, ja jälkimmäinen on aika hauska veijaritarina romanialaisesta kerjäläisestä, joka päätyy kiertämään Suomea kaverinaan citykani. Tuomas Kyröstä on muuten juttu uusimmassa Imagessa. Samaisen lehden arkistosta voi lukea myös vanhemman jutun vuodelta 2006. Jostain syystä myös lapseni puhelimen taustakuvana pällistelee kirjailija Kyrö. Mitä oikein on tapahtumassa?

Nyt romaanit on kuitenkin vietävä kirjastoon, koska niistä tuli muistutus. Kääk.