Cormac McCarthy: Veren ääriin

Koko joululoman olen hokenut miehelleni, että hänen pitää, kannattaa, täytyy ja on pakko lukea Cormac McCarthyn Veren ääriin -lännenromaani (1985, suom. 2012), koska hän pitäisi siitä varmasti. Mitään ei ole tapahtunut. Minä sen sijaan olen herkutellut sitä ja suklaata pieniä eriä kerrallaan. Ne eivät oikein sovi yhteen, jos rehellisiä ollaan.

Veren ääriin -kirjassa eletään 1800-lukua ja ratsastetaan pitkin preeriaa. Mistään ei syöksy apuun John Wayneä, kun taisto alkuperäiskansojen ja vähän muidenkin kanssa on pahimmillaan. Tapahtumat nähdään alussa 14-vuotiaan pojan silmin, ja tulee väkisinkin mieleen, olisivatko asiat menneet näin, jos äiti olisi puuttunut elämään. Romaani on hienoa ympäristön kuvausta, käsittämättömiä henkilöitä, raakuutta ja veret seisauttavaa dialogia. Kummallisin yksityiskohta on kenties koru, joka on näpräilty kokoon mustuneista ihmiskorvista, omituisin henkilö taas kalju tuomari Holden, joka jakaa oikeutta omien lakiensa mukaan.

"Poika ajatteli että hän tarkoitti lintuja tai maassa ryömiviä otuksia mutta pappismies katsoi häntä pää kallellaan ja sanoi: Yksikään ihminen ei oo siitä äänestä vappaa. 

Poika sylkäisi nuotioon ja kumartui työhönsä. 

Minä mittään ääntä oo kuullu, hän sanoi.

Kun se vaikenee, Tobin sanoi, sinä tiiät että oot kuullu sen koko ikäsi.

Näinkö on?

Näin.

Poika käänsi nahanpalaa sylissään. Pappismies katseli häntä.

Yöllä, sanoi Tobin, kun hevoset on laitumella ja porukka nukkuu, niin kuka kuulee kun ne laijuntaa?

Ei niitä kukaan kuule jos kaikki nukkuu.

Justiinsa. Ja jos ne lopettaa syömisen niin kuka herrää.

Joka mies.

Justiinsa niin, sanoi entinen pappi. Joka mies." 

         

Etkot ja bileet

Jos joku olisi sanonut minulle kymmenen vuotta sitten, että etkot tarkoittavat sitä, että ennen bileitä lukee Henrik Ibsenin Villisorsa-näytelmän (1884), olisin nauranut katketakseni. Vähänpä minä tiesin. Joulukuisena lauantai-iltana ei ollut lainkaan omituista lukea viime hetkeen saakka Ibseniä, sitten tököttää ripsaria ja kaahata kohti Rytmikorjaamoa kuuntelemaan bändiä.

Bilepaikalle tein havainnon: Vaikka voisi kuvitella, että Ibsenissä ja Pauli Hanhiniemessä ei ole mitään samaa, kumpikin taitaa kuitenkin kysyä, kestääkö tavallinen tallaaja totuutta itsestään. (No okei, tein tämän havainnon vasta sunnuntaina, kun järkkäilin työlaukkuani.) Lauantai-ilta oli siis kaikin puolin hyvä ja kaunis.  

Fanitkin tykkäsivät - ja mikä parasta, menivät grillin kautta kotiin. 

Stressiä pakoon

Kovasti on ollut hiljaista Päkän jutussa. Kirjoittaja olisi halunnut blogata vaikka mistä, mutta ei ole jaksanut. Liikaa töitä, liikaa järjesteltävää, liian vähän unta - ei siihen muuta tarvita. 

Hienoja juttuja on kuitenkin tapahtunut. Olen esimerkiksi nähnyt kaksi aivan upeaa elokuvaa puolentoista viikon sisällä. Vaikka nyt on itsenäisyyspäivä, en valitettavasti voi sanoa, että edes toinen niistä olisi suomalainen. Kumpikin elokuva tulee sieltä, missä joku onnekas voi kasvaa samppanjatiluksen vieressä.

Kilimanjaron lumet -nimi sai minut ensin ajattelemaan Ernest Hemingwayta, mutta erehdys. Kyseessä on nimittäin Robert Guédiguian ohjaama Kilimanjaron lumet, joka muistuttaa aika paljon Kaurismäen Le Havrea, mutta on vielä enemmän. Elokuvan avainsanoja ovat Marseille, ay-liike, työttömyys, vanhemmuus, rakkaus ja ennen kaikkea solidaarisuus. Kun työkaverini vinkkasi elokuvasta, hän käytti ilmaisua 'kohottunut'. Kyllä, oloni oli varsin kohottunut, kun tulin kotiin ja mietin, kuinka hienoja pieniä elokuvia voidaan tehdäkään, ja silti niissä on jotain todella suurta.

Olisin ollut aika tyytyväinen elokuvavuoteeni jo Kilimanjaron lumien ansioista, mutta kuinka ollakaan, käväisin eilen katsomassa viiden tähden Koskemattomat-leffan. Voiko enää ihanampaa olla! Neliraajahalvaantunut Philippe palkkaa avustajakseen Drissin, jolla on jonkinlainen pikkurikollisen historia takanaan. Miesten kemiat käyvät niin hyvin yhteen, että on vaikea päättää, nauraisiko koko ajan vai nielisi liikutuksen kyyneliä.

Mikä elokuvissa on parasta? Se, että kun astelee elokuvateatterin portaita alas, olo on sellainen, että näkemästään on pakko päästä kertomaan jollekin. Kertoessaan käyttää toistamiseen superlatiiveja.