Marja Björk: Puuma

Kuva: like.fi

Kun on ajanut muun perheensä evakkoon, ahertanut koko viikonlopun asiakastekstien parissa ja pitelee viimeisillä voimillaan kädessään Marja Björkin Puuma-romaania (2010), sitä luulee, että käsissä on kevyttäkin kevyempi chick lit -kirja. Koska kansikin on vaaleanpunainen, erehtyy ajattelemaan, että pian riveillä juodaan samppanjaa, shopataan uusi käsilaukku ja vinkataan silmää parikymppiselle komistuksella. 

Tätä kaikkea kaipasin, hetken aivot narikkaan -lepoa.

Mutta ei. Huomasinkin lukevani rankkaa tarinaa vaihdevuosissa kamppailevasta Mallasta, jolle oma aviomies ei riitä, vaan seksiseuraa etsitään niin Kreikasta kuin naapurin eronneesta nuorehkosta poliisista. Koko tarina on kuvattu raadollisesti eikä hajuaistissa ole säästelty - muka-chick-litiin tarttuessani olin ajatellut, että jos jostain tuoksuista kirjoitetaan, niin ne olisivat kyllä hajuveden ja intohimoleikkien salaperäiset tuoksut, eivät niinkään Tena-suojien löyhähdykset.

Lakimies-Mallan tarinan rinnalla kulkevat lapsuuden tapahtumat, jotka selittävät Mallan puumailua jollakin tavalla. 

Odotin lukemaan ryhtyessäni kevyttä unohdusta, mutta sainkin mietittävää, vähän samantyyppistä, kun vuosia sitten luin Eva Illoisen romaanin Iltapäivällä tuli levottomuus, joka kertoi alkoholismista. 

Saku Tuominen: Luova järkevyys

Hyvä Saku T.,

Koska olet kiertänyt koko ikäsi maailmaa ja luennoinut luovuudesta paljon, sinulla on valtavasti kokemusta aiheesta. Kaikkihan me varmaankin haluamme olla luovia.

Olen nyt lukenut sen aikaisemman kirjasi, jossa oli alleviivauksia ja kannessa jotain ympyröintejä sekä uusimman teoksesi Luova järkevyys. Haluaisin antaa sinulle vinkin myöhempää kirjoittamista varten. En kyllä tiedä, millä eväillä, mutta annan kuitenkin.

Koska sanomasi on tärkeä, voisitko kirjoittaa teoksesi lukijaystävällisemmin? Nyt tuntuu, että olet tilannut Amazonista pinon self-helpiä ja kääntänyt haparoiden kirjojen sisällön omaan kirjaasi. 

Mistä tämä vaikutelma sitten syntyy? Kirjoitat keskeneräisiä lauseita ja virkkeitä. Niissä ei ole predikaattiverbiä - ja joskus jotakin muutakin puuttuu. Lähes jokaisella sivulla on epäsuomalaisia ilmauksia, joille takuulla löytyisi nasevampi kotimainen vastine. Yritän koko ajan etsiä kirjastasi Newton-esimerkkiä, jossa kuuluisa herra istuu puun alla ja ottaa tauon, mutta en löydä sitä. Saku, suomen kielessä pidetään tauko. Uskoisin, että kustannustoimittajasi voisi auttaa näissä ongelmissa.

Lisäksi mietin kirjasi ulkoasua ja taittoa. Miksi kappaleet ovat usein yhden virkkeen pituisia? Onko syynä se, että 40-sivuinen ylistys ei olisi yhtä katu-uskottava kuin 253-sivuinen?

Terveisin
Päkä A.

John Green: Kaikki viimeiset sanat

On hirvittävän hauskaa olla pian 12-vuotiaan fiksun mimmin äiti. Voimme katsoa samoja elokuvia ja tv-sarjoja ja lukea yhteisiä kirjoja. Viime kesästä jäi mieleen teinien suosiossa oleva Tähtiin kirjoitettu virhe -elokuva, joka perustuu amerikkalaisen John Greenin romaaniin. Minä kyyneleisiin orientoituneena nyyhkin paperinenäliinaan, vaikka Josh Boonen filmi ei mitenkään erikoinen ollutkaan. Tyttäreni istui viileänä, mutta tykkäsi kyllä näkemästään.

Yhteisen leffakokemuksen innoittamana lukaisin samaisen John Greenin Kaikki viimeiset sanat -romaanin (2005, suom. 2014), joka löytyi kirjastosta nuorten aikuisten osastolta. Greenin romaanit ovat niittäneet maailmalla mainetta, enkä ihmettelisi, vaikka tästäkin tehtäisiin elokuva. 

Toisaalta taas mietin, voisiko Kaikki viimeiset sanat olla suomalaisen kirjailijan kirjoittama. Miles Halter -niminen päähenkilö, kutsutaan myös Lylleröksi, menee opiskelemaan sisäoppilaitokseen. Hän harrastaa elämäkertojen lukemista ja erityisesti viimeisten sanojen keräämistä. Uudessa opinahjossaan yksinäinen poika ystävystyy kämppiksensä kanssa - ja tapaa Alaskan, tytön, joka on kuin rajumyrsky.

Kuulostaa ihanalta. Kerronta on rauhallista, ehkä jopa liian. Kikkailuja ei ole, ellei lasketa sitä, että romaani on jaettu kahteen osaan: Ennen ja Jälkeen. Niiden välissä tapahtuu jotakin.

Toimisiko kotimainen kansanopistoromaani, jossa puhuttaisiin filosofisia, ihastuttaisiin ja juotaisiin alkoholia? Miksei.

Jo Nesbø: Lumiukko

Kesällä 2008 elin piinaavia hetkiä. Kädessäni oli uunituore Lumiukko, Jo Nesbøn seitsemäs Harry Hole -dekkari. Mitä pidemälle romaani edistyi, sen useammin vilkuilin lenkkipolulla olkani yli. Seuraako minua joku? Mitä jos näkisin rujosti irvistävän lumiukon, jolla olisi minun huivini kaulassaan? Tai jos näkisin valkoisena hehkuvan metallilangan, sellaisen, jolla jossainpäin maailmaa lopetetaan eläimiä? 

No, en nähnyt, mutta kerran näin miehen, jolla oli kesäkuumalla mustat nahkahanskat ja joka pysähtyi aina, kun minä hiljensin vauhtia. Arvatkaa, toivoinko olevani 195-senttisen Harry Holen kanssa lenkillä?

Viikko sitten luin Lumiukon toisen kerran, koska olen menossa puhumaan Harry Holesta kirjapiiriin. Hassua, miten rikosjuoni katoaa mielestä, mutta Harry henkilönä ei. Siksi varmaan kirjoitin hänestä vuosi sitten Rakkaani, romaanihenkilö -kirjaan: Harry todella tenhoaa tiensä jännityksennälkäisen sydämeen. 

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (2013, suom. 2014) on kerronnaltaan vanhanaikainen romaani. Siinä ei ole näkökulmien vaihtelua eikä muutakaan modernia kikkailua; siksipä se onkin helppo luettava ja aika viihteellinenkin.

Ensimmäinen maailmansota on loppumassa, ja päähenkilö Albert Maillard sattuu näkemään, kun ranskalaisluutnantti ampuu omia miehiä. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumien ketju, johon liittyy sotasairaalaa, kasvojen menetystä (sanan varsinaisessa merkityksessä!), väärää identiteettiä, naimakauppoja, huijausta, morfiinia ja tietenkin myös sotatraumoja.

Lukijaelämässäni Lemaitren romaani edustaa hetken pysähtymistä, ajatusta, että tällaistakin on ollut tai ainakin olisi voinut olla. Sen jälkeen elämä jatkuu, heittää eteeni uuden kirjan ja haihduttaa mietteen taivaan tuuliin.

Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Lauantai-iltana tv ei katsojaa imartele saati rakasta. Parhaaseen katseluaikaan tulee ensimmäistä kertaa Kingi, jossa Putouksesta tutut (kivat) näyttelijät parodioivat Idolsia ja muita musiikki-realityja. Mutta että puolitoista tuntia? Parhaaseen katseluaikaan? Raakkuvalla äänellä? 11-vuotiaskaan ei jaksa ohjelmaa katsoa, vaan alkaa ahmia Nälkäpelin kolmatta osaa.

Minä tartun Antti Arnkilin Lauantaiesseisiin (2014), koska aamulla olen kahvikupin ääressä lukenut Hesarista Jari Ehrnroothin ajatuksia siitä, että nykyihminen palvoo itseään ja välttelee henkistä ja moraalista kasvua. Siksi siis esseitä eikä viihdettä.

Arnkilia lukiessani minä kuitenkin viihdyn. Vallan mahdottoman hyvin, vieläpä. Nyt vasta ymmärrän puoliksi näkemäni Lars von Trierin Malancholia-elokuvan. Luulin sitä avioliittodraamaksi, kun myöhästyin hieman aloituksesta ja nukahdin sohvalle sen jälkeen, kun Kirsten Dunst kohteli kaltoin Alexander Skarsgårdia. Essee Skavabölen pojista muistuttaa minua, miksi se kannattaa taas kerran käsitellä asiakkaiden kanssa. Entäpä toiseksi viimeinen essee Reko Lundánista? Se vahvistaa vain mielikuvaani vahvasta aikalaiskuvaajasta.

Ihanin on kuitenkin lopussa. Reunassa-essee kertoo lapsuudenkesistä Hiidenveden rannalla, jossa aurinkoiset päivät elettiin boheemissa idyllissä rantasauna koko ajan kuumana. 

Vaikka lauantai-iltana yritän kasvaa henkisesti, jätän Arnkilin esseistä yhden lukematta, sen joka käsittelee minulle tuntemattoman ranskalaisohjaajan tuotantoa. Kun esseet on muuten luettu, katson Netflixistä kaksi viimeistä jaksoa Hannibalin ykköskautta. Taidan olla moraalisesta kasvusta vielä aika kaukana. 

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Päkän jutussa matkustetaan taas jälkijunassa. Kun blogimaailma on kohissut Pauliina Rauhalan vanhoillislestadiolaisista kertovasta Taivaslaulusta (2013) jo reilun vuoden, minä vasta harkitsin teoksen lukemista. Nyt se on tehty. Onneksi. Lukeminen sai ajattelemaan:

• Ennakko-odotukset eivät täyttyneet. Olin ajatellut, että Taivaslaulu ei voi olla hyvä, koska "kaikki" ovat sen lukeneet. Oli se.
• Kirjan voi lukea tuomitsematta vanhoillislestadiloisia, toisin kuin erään blogin kommenteissa arveltiin.
• Kirja on romaani. Se on siis fiktiota, kuten vaikkapa Tuntematon sotilaskin. Tapahtumat voivat silti olla todellisenkaltaisia. Isoon lapsilukuun voi väsyä. Uskonnollinen yhteisö voi jättää yksin, jos kritisoi sen elämisen mallia.
• Taivaslaulu tarjosi mahdollisuuden kurkistaa toisenlaiseen arkeen kuin omani. Näinkin voi elää.
• Yritin selvittää (laiskasti) kirjailijan taustaa, mutten oikein saanut mitään selville. Hän kuitenkin näkee kirjan aiheen erilaisin silmin kuin minä, aihetta tuntematon lukija.
• Aleksin rakkaus - ja miksei Viljankin on kaunista luettavaa. Suosikkiasioitani kirjallisuudessa on lukea, kuinka rakkaus syttyy.
• Mietin paljon muutaman vuoden takaista Iholla-sarjan Sannia, joka erosi herätysliikkeestä ja pohti tuntojaan tv:ssä. 
• Pilkunviilausta: Miksi äidinkielen opettaja kirjoittaa Ikean yms. systemaattisesti pienellä kirjaimella? Miksi välillä on kalevalainen poljento?