Turkka Hautala: Kansalliskirja

"On suljettava verhot ja maattava viltin alla. Kahvi painaa lantiossa. Silmät eivät pysy kiinni, ulkoa kantautuu kiljahduksia. Mieleen änkeää kuvia niityllä rientävistä neidoista. On noustava, etsittävä aurinkolasit. Pölyisessä linssissä vilahtavaa naamaa säikähtää: tuoltako on koko talven näyttänyt?" Ensimmäisenä lämpimänä päivänä

Tämän kesän ensimmäisellä kunnon kotimatkalla luin Turkka Hautalan Kansalliskirjan (2012) ja hihittelin melkein ääneen mutta sitten palasin välillä kanteen, jossa on pieni poika - joka voisi olla Hautala lapsena - ja teoksen nimi suurella, Kansalliskirja. Kantta katsoessani aina liikutti hirveästi: tällaisiako me suomalaiset olemme?

Parisivuiset novellit avaavat suomalaista sielunmaisemaa salakavalasti ja vähäeleisesti, mutta silti niistä melkein tunnistaa jonkun tuttunsa, vaikka esimerkiksi HS arvostelussaan muuta antoikin ymmärtää. Kansalliskirjassa vältellään Silloin Tällöin Moikkaajaa lenkkipolulla, pohditaan hyppyrimäen olemusta, opetellaan tuntemaan kiinalainen naapuri, äijäillään, valvotaan kesäsiirtolan yössä ja vaikka mitä muuta.

Hautalan kolmas kirja olisi vielä mainiompi, jos siinä ei olisi ollut muutamaa liian petritammismaista novellia. Tästä huolimatta luetuttaisin Kansalliskirjaa mieluusti etenkin miehenaluilla ja miksei (siis totta kai!) varttuneemmillakin.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Menomatkalla Lahteen ja hieman Helsinkiinkin lukaisin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -romaanin (2012), jos sen nyt romaaniksi haluaa mieltää. Junassa villiä elämää viettävä tyttö yritti kännykkämaratonillaan sabotoida lukurauhaani, mutta koska Kyrö on aika helppoa lukaistavaa, tyttö hävisi minulle helposti. Lukemisen jälkeen on pakko luvata itselleen, että sitä Miniä-kirjaa en enää aio lukea. Ruskeakastikekin on jo vanhan kertausta. Papparaiset - varsinkin jääräpäät - ovat vallan ihania, mutta että kahden kirjan verran samaa ruoanlaittopulmaa, niin on pakko sanoa, että tämä riitti minulle.

Mielensäpahoittaja on kaikesta kertauksesta huolimatta koskettava hahmo, joka seuraa ja kommentoi nykymaailman menoa. Näitä hahmoja varmasti riittää kotomaassa, mutta ei heistä kaikista kirjaa kirjoiteta. Edelliseen Kerjäläiseen ja jänikseen verrattuna Ruskeakastike on aika pliisua luettavaa.

Hietamies ja Kyrö

Pari viikkoa on ollut niin hektistä, ettei ole ehtinyt tehdä muuta kuin leipätyötä. Pikavinkki: Kaksi mukavaa ja nopeaa luettavaa ovat Eve Hietamiehen Tarhapäivä (2012) ja Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis (2011). Ensimmäinen kertoo miehen näkökulmasta - ehkä hieman kliseisesti - millaista on selviä kahden lapsen kanssa arjen pyörityksestä, ja jälkimmäinen on aika hauska veijaritarina romanialaisesta kerjäläisestä, joka päätyy kiertämään Suomea kaverinaan citykani. Tuomas Kyröstä on muuten juttu uusimmassa Imagessa. Samaisen lehden arkistosta voi lukea myös vanhemman jutun vuodelta 2006. Jostain syystä myös lapseni puhelimen taustakuvana pällistelee kirjailija Kyrö. Mitä oikein on tapahtumassa?

Nyt romaanit on kuitenkin vietävä kirjastoon, koska niistä tuli muistutus. Kääk.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Jennifer Eganin ainoaa suomennettua romaania Aika suuri hämäys (2010, suom. 2012) lukiessa pelottaa koko ajan, ettei ihan hetkeen saa käsiinsä mitään näin hienoa teosta. Joka luvussa on läsnä jokin poikkeuksellisen kiinnostava tapahtuma henkilön elämästä, sellainen, joka tuntuu pakahduttavalta ja samalla jotenkin hupaisaltakin ja voi tapahtua vain kirjoissa, mutta joka kaikesta tästä huolimatta tuo mieleen jotakin omassa elämässä tapahtunutta.

Juoni ei tässä teoksessa ole niin oleellinen kuin rakenne, joka on - sanoisinko erittäin - fragmentaarinen. Kaiken keskiössä tuntuu olevan newyorkilainen Bennie Salazar, levy-yhtiön pomo, sekä Sasha, joka on hänen assistenttinsa. Jokaisessa luvussa esitellään uusi henkilö, joka jollakin tavalla liittyy kahteen päähenkilöön. Paikat ja ajat vilistävät silmissä: välillä ollaan Hemingwayn hengessä 1970-luvun Afrikassa savannilla, välillä eletään villiä nuoruutta San Franciscon punkpiireissä, välillä Napolin alamaailmassa, toisaalla ympätään yhteen diktaattorikenraalia ja filmitähtöstä, jossain maataan nurmikolla Keskuspuistossa ja välillä kirjoitetaan 2020-luvun tytön silmin omasta elämästä, tietenkin powerpointin muodossa. Uskokaa vain, powerpointilla tehty luku 12-vuotiaan Alison Blaken elämästä on koskettavaa luettavaa ja saa miettimään e-kirjan mahdollisuuksia.

"Kulkiessaan läpi olohuoneen, jonka lattialla ajelehti Sashan lapsien tavaroita, Ted näki länteen laskevan auringon paistavan liukuoven lasin läpi. Napoli palasi hetkeksi hänen mieleensä, ja hän muisti, miten oli istunut Sashan kanssa tämän pienessä huoneessa ja yllättynyt iloisesti nähdessään, kuinka laskeva aurinko jäi kiiikkiin ikkunan edessä roikkuvan metallirenkaan sisään. Hän kääntyi katsomaan Sashaa ja hymyili leveästi. Auringonvalo loisti Sashan hiuksissa ja kasvoilla. 'Katso, mitä olen saanut', Sasha mutisi katsellen aurinkoa."

Anja Snellman: Ivana B.

"Hanki itsellesi varjo, shadow, ryömi rupiesi kannen alle, ompele itsellesi kallolippu, lyö kellosi rikki tähän hetkeen, revi naurettava raiderisi, juo käärmeöljysi, oksenna lihallinen installaatiosi. Jos et ymmärrä mitä tarkoitan, voin vai sanoa saman: kaikki mitä olet kirjoittanut minulle on käsittämätöntä, usvaa, saan sinusta kylmiä väreitä, kuin aukaisisin oven ohueen talvi-iltaan, eikä edes kuu näy. Pimeä aine. Kokong."

Ilselässä kirjoitettiin ihan juuri Anja Snellmanin Ivana B:stä, ja kommentoin sitä puolihuolimattomasti Facebookissa, että jätti "jotenkin kylmäksi". (Tämä johtuu siitä, että luulin lukeneeni kirjan jo loppuun, mutta minulla oli kaksi viimeistä lukua lukematta! Kansilipare oli luiskahtanut ja erottanut viimeiset luvut muista sivuista.) Olen selvästi loman tarpeessa höpinöineni - minähän nimittäin ihan kuohahdin! 

Snellmanin uutukaisessa keski-ikäistä kirjailijatarta stalkkaa julkkistyrkky ja wannabe-kirjailija Ivana B., joka pommittaa uhriaan viestein ja blogitekstein sekä antaa sanansäilän sivaltaa kaikissa mahdollisissa haastatteluissa. Päähenkilö, kirjailijatar, purkaa ahdistustaan lyhytterapeutti Parantaisella kirjeillä, joissa tilittää, millainen ihminen Ivana B. on. Päähenkilö on julkaissut kiitellyn esikoisensa jo kolmekymmentä vuotta sitten, ja sen jälkeen teoksia on tullut tasaisesti. Nyt luominen takkuaa, ja se johtuu Ivana B:n häiriköimisestä - nuoren naisen, joka ei vielä edes ole kirjoittanut kirjaansa.

"Heräsin aamulla puhelimen ääneen. Jostain lehdestä soitettiin ja kysyttiin, mitä mieltä olen esikoiskirjailija Ivana B:n heittämästä haasteesta vanhan liiton korkeakulttuurille. Mistä haasteesta, minkä vanhan liiton, mille korkeakulttuurille, minä kysyin toimittajalta jonka nimi oli joku Nippapilvi tai Miruliina."

Snellman kirjoittaa ihanasti, älykkäästi ja pirullisesti, ja minun kai kuuluisi olla päähenkilön puolella, mutta en voi mitään sille, että ymmärrän Ivana B:täkin, tavallaan. Koska: On oltava monenlaisia ja monentasoisia kirjailijoita. Jos ei ole aloittelijoita ja viihdekirjailijoita, miten ikinä voi oppia arvostamaan hyvää kirjallisuutta? Eikö lukeminen ole sitä, että harhailee teosten seassa, lukee sieltä täältä, ja sitten yhtäkkiä löytää. Tajuaa, että nyt lukee jotakin suurta, sellaista, joka on ansioitunut jollakin universaalilla tavalla ja joku toinen lukija on hoksannut kirjasta samansuuntaisia asioita kuin itse. Viihdekirjallisuutta tarvitaan, joten antaa Ivana B:n vain pitää blogiaan ja mellastaa. Chick litin ja juhavuoristen avulla moni oppii lukemaan, mutta siihen voi olla vielä pitkä matka, että uskaltaa tai haluaa tarttua korkeakulttuuriin.  


Hyvän kirjan merkki on se, että lukijalla herää tunteita, eikös vain? Ivana B:n toisen luvun alussa on muuten Lykke Lin Sadness is a blessing -biisin kertosäe.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakamin Norwegian Wood -romaanista on oltu aika liekeissä monissa blogeissa. Siksipä odotukseni olivat korkeat, kun vihdoin sain kirjastoautosta napattua teoksen mukaani. Tässä kohdassa on hyvä muistaa, että minä olen todennäköisesti myös se maailmankaikkeuden ainoa lukija, jolla on jäänyt samaisen Murakamin Kafka rannalla -romaani kesken. En pysty vieläkään selittämään, mitä tapahtui.

Norwegian Wood on ehdottomasti hyvä kirja, mutta ja se kannattaa lukea. Kyseessä on rakkaustarina, jonka päähenkilö on parikymppinen opiskelijanuorukainen Toru Watanabe, jonka ensirakkaus on traagisesti hänen parhaan ystävänsä tyttöystävä. Naokun hän muistaa aina Beatlesin  musiikista, etenkin Norwegian Woodista. Koska rakkaus ei kai koskaan ole ollut pelkästään helppoa, Toru yrittää välillä suhdetta aistillisen ja itsevarman Midorin kanssa - monimutkaista ja kipeää, koska mielessä on vain Naoku!

Kuulostaa tarinalta, joka on tapahtunut melkein jokaiselle, kun on joskus kauan sitten opiskellut jotakin ja on yrittänyt samalla opetella aikuiseksi ja miettinyt sitä, miten pitää olla, jotta tulisi omaksi itsekseen, minuksi. Torun tarina on vain paljon syvempi ja raskaampi, kuin meidän, joista ei kirjoiteta kirjoja.

Liebster blog

Liebster tarkoittaa 'rakkain' tai 'rakastettu, mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 lukijaa. Sellainenhan Päkän juttu on! Tunnustuksen blogini sai Erjan lukupäiväkirjalta. Kiitos, Erja!

Ihana jakaa tätä eteenpäin 

Onnelaan

Hiirenkorviin ja muihin merkintöihin

Puutarhaan ja nurkkiin

Karusellissa-blogiin

Hannalle.