"Walterin oma kilpailuhenkisyys ei kohdistunut perheeseen. Siinä vaiheessa, kun Patty tapasi hänet, hän oli jo voittanut sen pelin. Kun Berglundeilla oli jaettu kortit elämää varten, hän oli saanut kouraansa kaikki mahdolliset valtit, ehkä lukuun ottamatta edullista ulkonäköä ja luontevuutta naisten kanssa. (Se valtti osui hänen veljelleen, joka on tätä nykyä kolmatta kertaa naimisissa ja jonka vaimo tekee kovasti töitä miehensä elättämiseksi.) Walter ei pelkästään tiennyt Rooman Klubista, lukenut vaikeita romaaneja ja arvostanut Igor Stravinskya, hän osasi myös hitsata kupariputken liitoksen, tehdä puusepäntöitä, tunnistaa lintuja niiden laulun perusteella ja pitää huolta hankalasta naisesta. Hän oli perheessään niin suuri voittaja, että hänellä oli varaa palata säännöllisesti auttamaan muita."
Jonathan Franzenin Vapaudesta (2010, suom. 2011) on tietenkin kirjoitettu jo kaikki, mitä siitä voi sanoa, mutta silti on pakko todeta, että se on oikea romaani. Ystäväni H. lainasi sen minulle kuntosalilla, ja monta kertaa vaatelokeroilla käytiin tämänsuuntainen keskustelu:
P: Oon aloittanut sen sun lainaaman Vapauden, mutta se on niin hidaslukuinen, että kirja on vielä pitkään lainassa mulla.
H: Älä muuta sano, mulla meni koko joululoma sitä lukiessa.
P: Mutta se on tosi hyvä.
H: Mielettömän hieno kirja.
P: Se on myös fyysisesti painava. Ei pysty lukemaan sängyssä selällään ja on vaikea löytää kohtaa, mihin lopettaa.
H: Ne luvut on todella pitkiä.
P: Joka tapauksessa aivan ihanaa, että mulla on vielä monta sataa sivua Vapautta jäljellä.
Vapaudessa ollaan Amerikassa St. Paulin idyllisessä kaupunginosassa ja yritetään elää naapurisovussa. Walter on töissä energiayhtiössä, Patty taas on ollut koko elämänsä kotona lasten kanssa. Heidän teinipoikansa Joey muuttaa naapuriin asumaan, ja se tulehduttaa perheiden välejä entisestään. Välillä Berglundien elämässä piipahtaa Walterin nuoruudenystävä Richard Katz, joka on syntisen kiinnostava rockmuusikko. Vapaudessa puhutaan rosoisen osuvasti - ja koskettavastikin - rakkaudesta, avioliitosta, teini-iän huumasta, vapaudesta ja vastuusta, uudesta vuosituhannesta.
Kirjaa lukiessa ajattelin ainakin kahta asiaa: 1. Miksi en ole oppinut lukemaan kirjoja post-it-lappujen kanssa? Lähes joka sivulla tai ainakin jokaisella kymmenellä sivulla on jokin hieno ajatus, joka ansaitsisi enemmän pohdintaa. 2. Miksei Suomessa kirjoiteta tällaisia romaaneja? Pitkiä, pakahduttavia, traagisia mutta samaan aikaan myös aavistuksen koomisia.
