.jpg) |
| Kuva: like.fi |
Kun on ajanut muun perheensä evakkoon, ahertanut koko viikonlopun asiakastekstien parissa ja pitelee viimeisillä voimillaan kädessään Marja Björkin Puuma-romaania (2010), sitä luulee, että käsissä on kevyttäkin kevyempi chick lit -kirja. Koska kansikin on vaaleanpunainen, erehtyy ajattelemaan, että pian riveillä juodaan samppanjaa, shopataan uusi käsilaukku ja vinkataan silmää parikymppiselle komistuksella.
Tätä kaikkea kaipasin, hetken aivot narikkaan -lepoa.
Mutta ei. Huomasinkin lukevani rankkaa tarinaa vaihdevuosissa kamppailevasta Mallasta, jolle oma aviomies ei riitä, vaan seksiseuraa etsitään niin Kreikasta kuin naapurin eronneesta nuorehkosta poliisista. Koko tarina on kuvattu raadollisesti eikä hajuaistissa ole säästelty - muka-chick-litiin tarttuessani olin ajatellut, että jos jostain tuoksuista kirjoitetaan, niin ne olisivat kyllä hajuveden ja intohimoleikkien salaperäiset tuoksut, eivät niinkään Tena-suojien löyhähdykset.
Lakimies-Mallan tarinan rinnalla kulkevat lapsuuden tapahtumat, jotka selittävät Mallan puumailua jollakin tavalla.
Odotin lukemaan ryhtyessäni kevyttä unohdusta, mutta sainkin mietittävää, vähän samantyyppistä, kun vuosia sitten luin Eva Illoisen romaanin Iltapäivällä tuli levottomuus, joka kertoi alkoholismista.
Hyvä Saku T.,
Koska olet kiertänyt koko ikäsi maailmaa ja luennoinut luovuudesta paljon, sinulla on valtavasti kokemusta aiheesta. Kaikkihan me varmaankin haluamme olla luovia.
Olen nyt lukenut sen aikaisemman kirjasi, jossa oli alleviivauksia ja kannessa jotain ympyröintejä sekä uusimman teoksesi Luova järkevyys. Haluaisin antaa sinulle vinkin myöhempää kirjoittamista varten. En kyllä tiedä, millä eväillä, mutta annan kuitenkin.
Koska sanomasi on tärkeä, voisitko kirjoittaa teoksesi lukijaystävällisemmin? Nyt tuntuu, että olet tilannut Amazonista pinon self-helpiä ja kääntänyt haparoiden kirjojen sisällön omaan kirjaasi.
Mistä tämä vaikutelma sitten syntyy? Kirjoitat keskeneräisiä lauseita ja virkkeitä. Niissä ei ole predikaattiverbiä - ja joskus jotakin muutakin puuttuu. Lähes jokaisella sivulla on epäsuomalaisia ilmauksia, joille takuulla löytyisi nasevampi kotimainen vastine. Yritän koko ajan etsiä kirjastasi Newton-esimerkkiä, jossa kuuluisa herra istuu puun alla ja ottaa tauon, mutta en löydä sitä. Saku, suomen kielessä pidetään tauko. Uskoisin, että kustannustoimittajasi voisi auttaa näissä ongelmissa.
Lisäksi mietin kirjasi ulkoasua ja taittoa. Miksi kappaleet ovat usein yhden virkkeen pituisia? Onko syynä se, että 40-sivuinen ylistys ei olisi yhtä katu-uskottava kuin 253-sivuinen?
Terveisin
Päkä A.
On hirvittävän hauskaa olla pian 12-vuotiaan fiksun mimmin äiti. Voimme katsoa samoja elokuvia ja tv-sarjoja ja lukea yhteisiä kirjoja. Viime kesästä jäi mieleen teinien suosiossa oleva Tähtiin kirjoitettu virhe -elokuva, joka perustuu amerikkalaisen John Greenin romaaniin. Minä kyyneleisiin orientoituneena nyyhkin paperinenäliinaan, vaikka Josh Boonen filmi ei mitenkään erikoinen ollutkaan. Tyttäreni istui viileänä, mutta tykkäsi kyllä näkemästään.
Yhteisen leffakokemuksen innoittamana lukaisin samaisen John Greenin Kaikki viimeiset sanat -romaanin (2005, suom. 2014), joka löytyi kirjastosta nuorten aikuisten osastolta. Greenin romaanit ovat niittäneet maailmalla mainetta, enkä ihmettelisi, vaikka tästäkin tehtäisiin elokuva.
Toisaalta taas mietin, voisiko Kaikki viimeiset sanat olla suomalaisen kirjailijan kirjoittama. Miles Halter -niminen päähenkilö, kutsutaan myös Lylleröksi, menee opiskelemaan sisäoppilaitokseen. Hän harrastaa elämäkertojen lukemista ja erityisesti viimeisten sanojen keräämistä. Uudessa opinahjossaan yksinäinen poika ystävystyy kämppiksensä kanssa - ja tapaa Alaskan, tytön, joka on kuin rajumyrsky.
Kuulostaa ihanalta. Kerronta on rauhallista, ehkä jopa liian. Kikkailuja ei ole, ellei lasketa sitä, että romaani on jaettu kahteen osaan: Ennen ja Jälkeen. Niiden välissä tapahtuu jotakin.
Toimisiko kotimainen kansanopistoromaani, jossa puhuttaisiin filosofisia, ihastuttaisiin ja juotaisiin alkoholia? Miksei.
Kesällä 2008 elin piinaavia hetkiä. Kädessäni oli uunituore Lumiukko, Jo Nesbøn seitsemäs Harry Hole -dekkari. Mitä pidemälle romaani edistyi, sen useammin vilkuilin lenkkipolulla olkani yli. Seuraako minua joku? Mitä jos näkisin rujosti irvistävän lumiukon, jolla olisi minun huivini kaulassaan? Tai jos näkisin valkoisena hehkuvan metallilangan, sellaisen, jolla jossainpäin maailmaa lopetetaan eläimiä?
No, en nähnyt, mutta kerran näin miehen, jolla oli kesäkuumalla mustat nahkahanskat ja joka pysähtyi aina, kun minä hiljensin vauhtia. Arvatkaa, toivoinko olevani 195-senttisen Harry Holen kanssa lenkillä?
Viikko sitten luin Lumiukon toisen kerran, koska olen menossa puhumaan Harry Holesta kirjapiiriin. Hassua, miten rikosjuoni katoaa mielestä, mutta Harry henkilönä ei. Siksi varmaan kirjoitin hänestä vuosi sitten Rakkaani, romaanihenkilö -kirjaan: Harry todella tenhoaa tiensä jännityksennälkäisen sydämeen.
