Kuvankauniin Sahar Delijanin esikoisromaani Jakarandapuun lapset pakottaa googlaamaan, miltä jakarandapuu näyttää. Kas näin, tällaiselta:
Jakarandapuun lapset kertoo siitä, mitä vallankumous tekee perheille. Se erottaa, pelottaa, saa varuilleen ja laittaa odottamaan pahinta. Milloin vain voi sattua mitä vain. Kahdessa aikatasossa liikkuva romaani kertoo 1980-luvun islamistisesta vallankumouksesta ja siitä, miltä vallankumous tuntuu vielä 2010-luvulla. Sahar Delijanin romaani on yksi monien samanaiheisten kärsimysromaanien joukossa, mutta on siinä jotain enemmänkin, nimittäin niin tarkkaa ympäristönkuvausta, että melkein tietää, miltä jakaranda tuoksuu. Myös erotiikkaa on poikkeuksellisen paljon.
Laura Paloheimo on minulle uusi tuttavuus, vaikkakin takaraivossa jyskyttää, että Facebookissa on tullut joskus vastaan kuvia hänen kirjajulkkareistaan. Olisiko kyseessä ollut OMG-romaani? Kuten romaanien nimistä Mama Mojo ja OMG voi arvata, kyseessä on chick lit -kirjallisuus. Eikä siinä mitään, joskus on mukavaa tarttua kirjaan ja ahmia se kertaistumalla (kertamakuullla minun kohdallani).
Nyt kuitenkin jokin tihkaisi. Ehkä en enää kuulu kohderyhmään. Mama Mojossa nimittäin päähenkilö Julia on saanut lapsen, ja omasta lapsen saamisestani on jo 11 vuotta. Arki on tietenkin kaoottista - siis romaanin Julian, ei minun - eikä sitä helpota, että elämänkumppani Timppa on tiiviisti kiinni rallitouhuissa Arabiemiraatteja myöten. Julia ajautuu myös takaisin työelämään, vaikka piltillä ei ole vielä nimeäkään. Tässä on tietenkin ainekset hauskaan chick litiin, mutta tarina ei kuitenkaan oikein lähde lentoon.
Muistoja herää kyllä paljon: Millaista oli olla pienen palleron äiti, laittaa vauva vaunuihin ja hypätä junaan ja mennä vaunukahvilaan istumaan, millaista oli katsoa nukkuvaa lasta silmänympärykset mustina eikä tajuta mennä itse nukkumaan. Millaista oli lauleskella itkevällä piltille Pauli Hanhiniemen Perunateatterin Ullakolla-biisiä. Millaista oli matkustaa Pohjanmaalle junassa ja pakahtua ylpeydestä, kuinka seesteinen oma vauva oli. Ihan kuin hän olisi matkustanut koko pienen ikänsä. Se oli ihanaa ja ainutkertaista, ei lainkaan vaikeaa ja rasittavaa. Nautin joka hetkestä ja nautin tietenkin edelleenkin.
Tutustuin viime lokakuussa kirjoittajakurssilla kolmeen naiseen, joiden kanssa päätimme kirjoittaa kirjan. Ei siitä kuitenkaan mitään romaania tullut - eikä pitänytkään - vaikka juuri se oli kurssin aiheena. Siitä tuli esseekokoelma, jossa kerrotaan romaanihenkilöistä, jotka ovat niin sykähdyttäviä, että heitä voisi melkein luulla oikeiksi. Ainakin suhteemme romaanihenkilöihin ovat ihan tositarinoita. Mukaan pyysimme 16 kirjoittajaa ja lukijaa, jotka halusivat jakaa kiintymyksensä muiden kanssa.
Rakkaani, romaanihenkilö (toim. Artikainen, Haapamatti, Heikkilä, Mäki) ilmestyi muutama viikko sitten. Kustantaja on Avain. Kirjaa juhlittiin viikko sitten perjantaina, ja se oli enemmän kuin hienoa. Miten mainiota tavata kirjan kirjoittajia ja innokkaita lukijoita roppakaupalla! Kirjan kirjoittaminen ja toimittaminen oli niin hauskaa, että tekisi mieli tehdä jatko-osa. Keistä siihen kirjoitettaisiin?
Vaikka blogissa on ollut hiljaista, lukurintamalla on kyllä tapahtunut. Päätin vain alkukesästä, etten ihan kaikkea merkitse muistiin, mitä luen loman aikana, ja hups - näin kävi. En merkinnyt muistiin sanaakaan, en kirjoittanut puhelimen muistioon kryptisiä merkintöjä, kuten "s. 47 alareuna".
Jos kuitenkin oikein meditoin ja muistelen, tulevat mieleeni ainakin nämä lukemani kirjat:
Ulla-Lena Lundberg, Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna. Luin yhteisniteen sateisena viikkona Kouvolan lähellä mökillä ja ajattelin, että jos Anna selviää kalastustouhuissaan tuulisella saarella, enkö minäkin täysin varustellussa mökissä pysty sadetta pitämään. Selvisin! Se jäi kuitenkin surettamaan, että Annan miesjutut eivät ottaneet sujuakseen.
Julian Barnes, Kuin jokin päättyisi. Vaikka kirjassa on vain noin 150 sivua, se jäi minulta ensimmäisellä lainauskerralla kesken. En tiedä, miksi näin kävi. Toisella kerralla luin sen melkein yhdellä istumalla. Aurinko lämmitti, jossakin polski lapsia, minä sukelsin Adrianin kanssa ensin nuoruusmuistoihin ja sitten huomasimmekin, ettei se kaikki ihan niin mennytkään.
John Green, Tähtiin kirjoitettu virhe. Pitihän tämä nyt tietenkin lukea. Nyyhky oli ja lälly, mutta ajoi asiansa. Kävin Typsyn kanssa katsomassa elokuvan, joten ajattelin perehtyä myös kirjaan. Yllätys - kirja oli parempi. Elokuvakuriositeettina kerrottakoon, että salissa oli sata tyttyä ja naista, ja sitten eräs kuusikymppinen herra, joka kyynelehti vuolaasti ja välillä vietti aikaa höyhensaarilla.
Kerstin Ekman, Huijareiden paratiisi. Kaksi naista päättää kirjoittaa kirjoja, mutta vain toinen saa siitä kunniaa. Työnjako on tämä: toinen kirjoittaa, toinen edustaa. Teoksesta tulee etäisesti mieleen suomalainen pari Sarkola-Sariola, joilla oli jännittävä tapa kirjoittaa.
Gillian Flynn, Paha paikka. Kiltin tytön kirjoittaja osaa sitten luoda epämiellyttäviä henkilöitä. Luulisi, että lukija tuntisi syvää myötätuntoa sellaista tyttöä kohtaan, joka on menettänyt melkein koko perheensä julmassa veriteossa, mutta kuin ei: tyttö ei vain anna pitää itsestään.
Nyt tulee paniikki! Kysyin juuri Mieheltä, mitä dekkaria suosittelin hänelle kesällä. Oikein hehkutin, että tässäpä mielenkiintoinen tapaus. Hän ei muista, minä en muista. Ehkä se ei sitten ollutkaan niin hyvä. Lisäksi googlailin epämääräisillä hakusanoilla erästäkin ruotsalaista (?) naisdekkaristia, jonka kirjassa oli naispoliisi, joka palasi kesken äitiysloman töihin. Hänellä oli vanhempi miesystävä, oikein sellainen syyllisen oloinen ketku. Kirjassa oli elokuvakerho, jonka jäsenet katsoivat julmia leffoja. Mikähän kirja se oli?
Merkintä muistikirjaan: kirjaan tästä lähtien lukemani edes kännykkään.
