Luettu isoja ja painavia

Muutama kuukausi sitten sain luettua Ulla-Lena Lundbergin Jään ja ajattelin ilahtuneena, että mikäs tässä, lukaisenpa uusimmankin Finlandia-voittajan heti perään. 'Lukaista' on täysin väärä verbi kuvaamaan Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -teoksen (2013) läpikäymistä. Lukemiseni jumitti, jumitti ja jumitti. Minulla ei ole enää tässä vaiheessa tarkkaa tietoa, kuinka paksusta kirjasta oli kyse, mutta pitkältä se tuntui. Kahdessa aikatasossa liikkuva romaani on kyllä hieno, ja pidin kovasti Alja-tyttären elämän kuvaamisesta. Äiti Maria Tsvetajeva sen sijaan jäi etäämmälle, enkä oikein päässyt sisälle romaanin lyyrisiin kohtiin. Nyt vain pohdin, kuinka aloittelijatason lukija olenkaan, koska en vaikuttunut venäläisestä runoilijasta ja hänen tyttärestään kertovasta romaanista. Pitäisi ehkä yrittää uudelleen.

Toinen tiiliskivi, jonka lopetin vasta eilen, on Pekka Hiltusen kolmas romaani Iso (2013). Päähenkilö Anni Kantto on 37-vuotias nainen, joka on fiksu, lihava ja terve. Kaikkea näitä kolmea hän on huomattavan paljon, ei siis vain hieman. Koska pidin Hiltusen edellisistä romaaneista, minulla oli toiveikkaita odotuksia Isosta. Vasta runsaan puolenvälin eli siis 250 sivun jälkeen tuntui, että romaanihan on mainio! Annista on vaikea olla pitämättä, jos jaksaa taistella alun kanssa ja tutustua naiseen. 

Hesarissa aprikoitiin viikko sitten, onko lukeva sivistyneistö vähenemässä Suomesta. En tiedä, kuinka monen lukijan aika riittää siihen, että kirjat ovat massiivisia ja vasta muutaman sadan sivun lukemisen jälkeen saa "palkinnon" lukemisesta. Saksassakin ehkä eräs von Goethe taisi aikoinaan tuumata: "Minulla ei ole aikaa kirjoittaa lyhyesti, kirjoitan siis pitkästi." Pitäisikö tämä ottaa ohjenuoraksi?