Jo Nesbø: Veritimantit

Minulla on ollut joulukuusta saakka Harry Hole -pakkomielle, joka ei ota laantuakseen. Voiko enää karismaattisempaa rikostutkijaa kuin Harry Hole olla? 195 senttiä, vaalea, ja ne silmät! 

"Ja siinä se oli. Lapsenomainen pehmeä katse, aivan kuin Harryn silmien takana olisi ollut pieni poika, joka hymyili Rakelille. Katseessa oli jotakin teeskentelemätöntä. Jotain turmeltumattoman vilpitöntä. Rehellistä. Arvokasta. Katse oli sellainen, että siihen voi luottaa. Tai halusi luottaa."

Olen huonomuistinen lukija, koska en muistanut Jo Nesbøn Veritimanttien (alkup. Marekors, 2003) juonesta juuri mitään, vaikka olen lukenut sen vuonna 2006. Nyt suunnittelen - ainakin leikisti - matkaa Osloon Harry Holen jalanjälkiä seuraamaan. Kuuma kesä, Oslo, vuonot, Schrøderin kapakka...  

Anne Michaels: Kivenkantajat

Oli aika kummallista lukea kanadalaisen Anne Michaelsin Kivenkantajat (1996, suom. 1998) heti Jään jälkeen. Lundbergin teos mietitytti monta päivää lukemisen jälkeenkin - ja mietityttää tietenkin edelleenkin - joten kynnys tarttua uuteen romaaniin upean lukukokemuksen jälkeen oli korkea. 

Niin vai kävi, että laajasti globaalia suosiota nauttiva Michaels hävisi kotoiselle Lundbergillemme. Siinä missä Jäässä pääsi ihmisten iholle ja katselemaan joskus liiankin läheltä tapahtumia Kivenkantajissa harpottiin eteenpäin hurjaa vauhtia. Rankat juutalaisvainot jotenkin välttämään onnistunut päähenkilö Jakob tietenkin koskettaa, mutta ei niin paljoa kuin Jään ihmiskohtalot. Athos-niminen arkeologi ottaa pojan hoiviinsa, ja he muuttavat Zakinthokselle, pienelle Kreikan saarelle, joka näyttäytyy ihan erilaisena kuin eräänä kesänä, jolloin olin siellä putkiremppaa paossa. Vertaus on tietenkin mauton, koska, no, kyllä te tiedätte. 

Kivenkantajien toinen osa kertoo Benistä, joka asuu Kanadassa. Hän on tuhoamisleiriltä selviytyneiden vanhempien poika. Näiden kahden miehen tarinat yhdistyvät, kun Ben tapaa Jakobin ja tutustuu tämän runoihin ja muistoihin. Ne ovat kuin kiviä, joiden kantaminen vaatii selkärankaa ja uuvuttaa. 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Olen siitä epätrendikäs lukija, ettö luen Finlandia-voittajiakin vasta vuoden viiveellä. Ehkä se kuitenkin kannatti, sillä muistan reilu vuosi sitten hieman ärtyneeni siitä, että jokainen blogi oli täynnä Ulla-Lena Lundbergin voittoisaa romaania. Jää sitä ja Jää tätä. 

Nyt vuotta myöhemmin olen ollut koko alkuvuoden - siis vajaan viikon - huikean onnellisesti Luodoilla  Petter Kummelin perheen kanssa. Sodat ovat juuri päättyneet ja nuori pappi tulee vaimonsa Monan ja yksivuotiaan Sanna-tyttärensä kanssa saarnaamaan suoraan saaristolaisten sydämiin. Petter ihastuu välittömästi eristyksissä asuviin ihmisiin ja hekin innokkaaseen pastoriin, joka on aina valmis kuuntelemaan seurakuntalaisiaan. Samaan aikaan melkoinen työnarkomaani Mona-vaimo lypsää, pyykkää, leipoo, kokkaa, juoksee ja pitää jalat tukkevasti maassa.

Vaikka romaanin juoni ei ole mitenkään järisyttävän mutkikas - Jäässähän perhe muuttaa saaristoon ja asettuu sinne, ja siinä se - on se silti koskettava. Sehän kertoo ihmiselosta kaiken: kuinka tehdään työtä, rakastetaan, luodaan suhteita, löydetään paikka maailmasta, jätetään siihen merkki, erehdytään, menetetään ja jotenkin noustaan. Voiko enempää saada? Entistä koskettavammaksi Jään tekee se, että se kertoo kirjailijan omasta suvusta. Tämän tiedon luin kuitenkin vasta Jään lukemisen jälkeen, joten ajattelen romaanin puhtaasti fiktiivisenä teoksena.

Romaanin nimi Jää mietityttää. Luodot ovat tietenkin veden ympäröimiä, ja talvella meri jäätyy. Kulkemisessa on omat haasteensa - on vuodenaika mikä hyvänsä. Koska romaanin nimi on kuitenkin Jää eikä esimerkiksi Vesi, talvi on kesää merkityksellisempi, ja kylmään aikaan romaanin kliimaksikin sijoittuu. Konkreettisen jään lisäksi ihmissuhteissakin on jäätä: jotta uudesta asukkaasta tulee osa kotipaikkaa, täytyy jäätä rikkoa. Matka ajatusten ja sydänten välillä voi olla pitkä tai yllättävän lyhyt - mutta silloin täytyy olla Petter Kummelin sosiaalinen silmä ja kyky sulautua ympäristöön.

Jotkut teokset herättävät musiikillisia mielikuvia. Lundbergin Jäätä lukiessa mielessäni soi koko ajan tämä kappale:

Lomakavereita: Harry ja Annika

Lomamatkalla Tallinnassa Harryn kanssa. 

Onneksi olen varsin tietoinen seuraavasta seikasta: olen tylsä lomakaveri, koska istun/pötkötän/kokkaan nenä kiinni kirjassa. Äskeinen joululoma ei ollut poikkeus.

Siksi minulla onkin lomia varten paperiset leikkikaverit. Tällä kertaa he olivat Harry Hole ja Annika Bengtzon. Lukaisin toisen kerran mielestäni parhaan Nesbø-dekkarin Suruton erästä vielä epävarmaa projektia varten ja uusimman Marklundin, koska työkaveri sattui sen omistamaan ja minä sain puhejudolla keploteltua Ajojahdin itselleni loman ajaksi.

Millaiset leikit meillä olikaan! Annika ja Harry lähinnä raahasivat minua pitkin Osloa ja Tukholmaa, ja minä tietenkin hidastin heidän tutkimuksiaan kiljuen välillä jännityksestä. 

Mitähän tapahtuisi, jos Annika ja Harry oikeasti joskus kirjan sivuilla tapaisivat? Luulen, että olisin hieman mustasukkainen, koska pelkään, että Harry vaihtaisi minut, uskollisen lukijansa, menevään iltapäivälehden toimittajaan, jonka toinen luonto on jahdata rikollisia. Minähän taas yritän karttaa heitä. 

Tästä kummallisesta ajatusleikistä tulee mieleen, oliko loma jotenkin liian pitkä, koska ajattelen näin levottomia?

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013) tekee minut suunnattoman iloiseksi, koska:

• Mainostoimittaja kyllästyy työhönsä, päättää pitää välivuoden ja lähtee Kiotoon. Niin minäkin haluaisin tehdä. 
• Päiväkirjalla on täydellinen nimi: Asiota jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Minä olisin halunnut kirjoittaa tämännimisen kirjan.
• Jo kansi on kaunis ja houkuttelee lukemaan: vaaleanpunaista, geishan monikerroksinen puku...
• Listat ovat ihania. Mia Kankimäki jäljittelee muinaista japanilaista keisarinnan hovinaista Sho¯nagonia ja kirjoittaa listoja kaikesta itselleen merkityksellisestä.
• Kirja todistaa, että kirjoituksella on voimaa. 
• Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin antaa toivoa siitä, että omaan elämäänsä voi vaikuttaa.