Philip Teir on uusi idolini. En ole nimittäin pitkään aikaan nauttinut mistään lukemisesta niin kuin Talvisodasta (2013). Alaotsikoltaan kirja on Avioliittoromaani, joka tietenkin heti suuntaa ajatukset miehen ja naisen väliseen suhteeseen, vai pitäisikö sanoa suhteisiin?
Päähenkilö on Max Paul, kuusikymppinen sosiologi, "seksiprofessori", jonka perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi aikuista lasta. Syntymäpäivähaastattelu muljauttaa jotakin sijoiltaan, kun Maxin entinen opiskelija Laura haluaa kirjoittaa juhlakalusta syväluotaavan lehtijutun. Katariina-vaimosta avioliitto on väljähtynyt, eikä mies huomaa häntä tarpeeksi.
Tyttäret, Eva ja Helen, kipuilevat tahoillaan. Helen on naimisissa onnellisesti ja kahden lapsen äiti, mutta välillä hän ajattelee, ettei ole oikein ehtinyt elää, vaan on syöksynyt suinpäin avioon ja äitiyteen. Onko hänestä tulossa samanlainen kuin äidistään? Eva, 29-vuotias kuopus muuttaa Lontooseen opiskelemaan taidetta. Samalla hän pakenee äitiään, joka puuttuu liikaa hänen elämäänsä.
Kuulostaa vakavalta, mutta Teirin romaani on niin hauska! Jo kirjan aloitusvirke piristi kummasti ruuhkaviikkoa, johon sopi niin vanhempainiltaa, supermäärä palkkatyötä kotona kuin ajatuksia siitä, että asunto olisi kiva nähdä pyykkivuorten läpi. Se meni näin: "Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katariinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta."
Kuva: Otava
Alkuperäinen tarkoitus oli, että luemme samaan tahtiin Puutarhan ja nurkkien Saaran kanssa F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (1925) ja olemme ikään kuin dialogissa keskenämme. Huh hah hei! Miten tässä missään dialogissa ollaan, kun meikämimmi luki vaikka kuinka monta kirjaa välissä ja sysi Kultahattua aina vain syvemmälle sängyn alle.
Aivan turhaan. Sehän oli mainio, minkä toki tiesinkin, mutta kun tekee mieli lukea vain nykyproosaa.
Nyt sitten yritän kuumeisesti muistella, mitä viikko sitten ajattelin kirjasta. Puutarhassa ja nurkissa se luettiin luonnollisesti jo elokuun lopussa. Siellä siitä tykättiin - ja myös ihmeteltiin. Samoissa fiiliksissä olen minäkin.
Saara pohti, mikä "Kultsissa" on niin ihmeellistä, ja minä puolestani, miten eri tavalla romaaneja nykyään rakennetaan. Jos nyt heittäytyisi Fitzgeraldiksi ja kirjoittaisi juonellisesti melko yksinkertaisen tarinan ilman sen kummempia kerrontakikkailuja (esim. yksi luku PowerPoint-muodossa) epäilen, etteivät kustantajat kolkuttaisi - saati raapisi - ulko-oveani. Jos ei kirjoittaisi näkökulmaromaania, jossa fragmentaarisesti paljastettaisiin epäkronologisesti harkittuja paloja päähenkilöiden elämästä, niin hiljaista olisi.
Voi pojat. Kyllä 1920-luvun kirjailijoiden elämä oli helppoa. Keksit vain kaksi kiinnostavaa miestä (toinen öky ja toinen tavallisempi perässähiihtäjä, joka tuo uusia piirteitä nimihenkilöstä esille), yhden kauniin tytön, joka tuijottelee lahden toiselta puolelta ikkunasta sekä tietenkin pahan aviomiehen, niin lähtökohdat klassikon kirjoittamiseen alkavat olla kasassa. Lisäät hämärän menneisyyden, vihreän valon, samppanjaa, jatsia ja juhlia ja muistat sekoittaa hyvin. Rappioelämä ja talouskriisi tekevät romaanille kuin romaanille hyvää.
Vähemmän on enemmän, joten kyllä, olen tyytyväinen, että amerikkalainen klassikko on nyt luettu. Sitä paitsi, pystyin kirjoittamaan Kultahatusta hehkuttamatta The Great Gatsby -elokuvan hienoa puvustusta.
