Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä

Minullapa on uusi dekkarirakkaus! Kollegan suosituksesta luin espanjalaisen Antonio Hillin ensimmäisen suomennetun romaanin Kuolleiden lelujen kesä, 2011 (Pakko kirjoittaa se espanjaksikin: El verano los juguetes muertos. Kas näin!), ja enemmän kuin pidin siitä. 

Kirja sai minut pohtimaan tapaani lukea nimenomaan dekkareita. Juoni on aivan sivuseikka. No, ei ehkä ihan, sillä Jo Nesbön kirjoissa olen kyllä kiinnostunut, miten ja miksi asiat tapahtuvat, mutta esimerkiksi Donna Leonin Guido Brunetti -dekkareita luen puhtaasti siksi, että haluan tietää, millaisen illallisen Paola-vaimo miehelleen laittaa, mitä viiniä juodaan ja miksi sihteerikkö Elettra on niin näppärä. Ja tietenkin myös Venetsia kiinnostaa! Siinä sivussa tulee perehdyttyä italialaiseen korruptioon, byrokratiaan ja rikollisuuteen.

Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesässä on hieman samoin. Barcelona tuntuu kirjan kautta niin houkuttelevalta, että tekisi jopa mieli ostaa liput FC Barcelonan matsiin - vaikka kirjassa ei mitään jalkapallosta puhutakaan. Olen muutaman kerran käynyt Barcelonassa, ja minuun jäi tyhjä kohta, tuntuu nimittäin, etten läheskään vielä saanut kaikkea, mitä kaupunki voi tarjota. Kauniskin se oli, kaikessa hektisyydessään ja epäjärjestyksessään. Hillin hurmaava päähenkilö komisario Héctor Salgado vertaa Barcelonaa ex-vaimoonsa: 

"Héctorille Barcelona oli Ruth: kaunis olematta räikeä, päällisin puolin rauhallinen mutta täynnä pimeitä sopukoita, lisäksi mukana oli ripaus yläluokkaista eleganssia, jossa oli oma viehätyksensä siinä missä raivostuttavuutensa. Molemmat olivat tietoisia luonnollisesta viehätysvoimastaan, siitä että heissä oli jotakin määrittelemätöntä, johon monet halusivat päästä käsiksi tai jota he saattoivat vain ihailla ja kadehtia."

Vaikka tapani lukea dekkareita on outo, täytyy kehaista, että Hillin romaanin juonikin on mukaansatempaava. Héctor Salgado palaa takaisin Barcelonaan pakkoloman jälkeen ja joutuu heti selvittelemään rikkaan perheen 19-vuotiaan nuorukaisen kuolemaa. Pudonnut noin vain ikkunasta juhannuksena? Ehei. Rinnalla kulkee juoni, jossa selviää, miksi Héctor joutui pakkolomalle lepäilemään Etelä-Amerikkaan. Kuolleiden lelujen kesä esittelee päähenkilön lisäksi nuoren tutkijan Leire Castron, jonka tulevaisuuden haluaisin jo nyt tietää, mutta täytyy odottaa, että Mies lukee dekkarisarjan kakkososan ensin. Dead lineksi olen ilmoittanut sunnuntain. Silloin haluan kirjan mukaani lomanaloitusristeilylle.

The Great Gatsby

Mikä minua riivaa, kun en häikäistynyt Baz Luhrmannin Kultahattu-filmatisoinnista? En sitten millään, vaikka siinä oli Leonardo DiCaprio (Älkää kysykö, mitä näen hänessä! En tiedä aivan tarkkaan itsekään, mutta Scorsesen The Departedin jälkeen en ole oikein ollut oma itseni, kun Leosta puhutaan - ja tästä tapauksesta on jo vuosia.). Enkä oikein vakuuttunut ihanista mekoistakaan. 3D oli viimeinen niitti arkkuuni, ja hillitön työrupeama takasi torkahduksen, josta kannan vieläkin huonoa omaatuntoa.

Mutta The Great Gatsbyn musiikki. Se se vasta oli jotakin. 

Hektistä lukemista

Hieman huolestuin, kun luin viikonlopun Hesareita oikein antaumuksella. Löysin artikkelin, jossa pohdittiin netin vaikutusta perinteiseen lukutapaan. Meiltä on kuulemma katoamassa pitkäjänteisyys keskittyä kauan aikaa samaan asiaan. Netti mahdollistaa - ja suorastaan vaatii sitä, että lukeminen on pintapuolista ja hyppivää.

Tunnistan tämän itsessäni. Luin aika kauan kahta kirjaa, jotka periaattessa olivat ihan vetäviä, mutta jokin mätti pahasti lukuaktissani. Selasin iPadia ja puhelinta, kun kääntelin sivuja ja tankkasin samaa riviä ties monettako kertaa. Olenkin varovaisesti harkinnut pikkuista nettitaukoa, että oppisin taas keskittymään. No, ehkä kesällä.

Nyt en siis voi muuta kuin pyytää nöyrästi anteeksi Sarah Winmanilta (joka kirjoitti Kani nimeltä Jumala -romaanin) ja Ian McEwanilta (joka kirjoitti Makeannälkä-romaanin). Kyllä minä sitten ensi kerralla keskityn paremmin.