"Me olimme Henrin kanssa yhdessä. Emma ei ollut sairas, vallitsi rauha, me puhuimme, meillä oli kaikki tavallisen hyvin, kävimme toimituksen kesäjuhlissa, meillä oli hauskaa, Henri oli hauska, Henri huolehti minusta, kävimme pelaamassa silloin tällöin sulkapalloa, kävimme joskus elokuvissa, tilasimme pizzaa, seurasimme yhdessä tv-sarjoja ja keskustelimme niiden juonenkäänteistä, vihasimme yhdessä presidenttiä, vihasimme yhdessä korruptiota, joimme yhdessä viiniä, Henri kertoi artikkeleista joita oli kirjoittamassa, hankalista haastateltavista, hauskoista haastateltavista, tyhmästä vanhasta valokuvaajasta, älykkäästä nuoresta valokuvaajasta. Tunsin Henrin menot, ajatukset ja toimet, me asuimme yhdessä, me olimme perhe, me olimme samalla puolella, meillä oli jonkinlainen rakkaus."
Riikka Ala-HarjanMaihinnousu-romaani saa paljon tunteita pintaan, koska se kertoo, - millaista on olla vakavasti sairaan lapsen vanhempi - millaista on, kun koko se elämä, minkä on luullut hallitsevansa, murenee pala palalta - millaista on elää kumppanin kanssa, jonka kanssa ei ole enää parisuhteessa - miten jumalattoman raskasta elämä toisinaan on - millaista on hävitä - millaista on voittaa - millaista on jatkaa elämää.
Pekka Hiltusen uudessa Sysipimeä-trillerissä seurataan saman lontoolaisporukan taistelua pahaa vastaan kuin Vilpittömästi sinun -esikoisdekkarissakin. Lia, suomalainen graafikko, jatkaa ystävystymistään Studio-porukan kanssa, johon kuuluvat Mari, niin ikään suomalainen rikoksia torjuvan organisaation johtaja, sekä Paddy, Rico, Berg ja Maggie. Kun yksi heistä joutuu psykopaattisen sarjamurhaajan kynsiin, Studion on pakko puuttua asiaan toden teolla. Lontoota nimittäin riivaa Queenin edesmennyttä Freddie Mercurya fanittava sarjamurhaaja, joka tuntuu nappaavan uhrinsa homoklubeilta. Hiltusen trilleri on vaivatonta ja kiinnostavaakin luettavaa, koska jotenkin rikostarina on uskottavampi, kun sen sijoittaa ulkomaille eikä esimerkiksi Espooseen tai Seinäjoelle. Ulkomaille sijoitetussa dekkarissa voi lyödä kunnolla yli, ei tarvitse pitäytyä "tavallisissa aidontuntuisissa rikoksissa". Huh, aika kamalaa, että lukijana odotan saavani heittäytyä mitä julmimman henkirikoksen pariin, mitkään tavismurhat eivät riitä. Kolmannessa dekkarissaan Pekka Hiltunen osaa jo varmasti välttää toimittajamaisen luennoimistyylin, jota hän Sysipimeässä viljelee aina kun haluaa kertoa esim. jostakin yhteiskunnallisesta ongelmasta. Juoni ja henkilöhahmot ovat kuitenkin sen verran vetäviä, että "tietopaketit" antaa anteeksi vielä toisessa romaanissa. Aion siis ahmia jatkossakin Hiltusen dekkareita!
Minua on ihan turha uskoa tässä Tammis-asiassa, koska jos ei ole yhtään pitänyt lukemastaan, on jotenkin vaarallista ylipäätään kirjoitella mitään. Pikalainassa luonani käväissyt Petri TammisenRikosromaani-uutukainen ei löytänyt minusta haltioitunutta lukijaa. Olin pettynyt, koska vuosi tai pari sitten yhtään liioittelematta rakastuin sekä Muita hyviä ominaisuuksia - että Mitä onni on -romaaneihin. Nyt tietenkin odotin samanlaista jatkumoa tunteilleni, mutta mitään ei tapahtunut. Kädessäni oli ohut sujuvasti kirjoitettu kirja, jossa jahdataan omituisia rikoksia tekevää miekkosta ja peilataan keksi-ikäisen yksinäisen miehen tuntoja. Koska olen arviossani niin väärässä, kannattaa lukea Hesarin tai Parnasson juttu, jotka ovat Rikosromaanista ihan toista mieltä. Niin. Muuten, perspektiiviä keski-ikäistyvän miehen elämään saa aika hyvin Samuli Putron biiseistä, eikö niin?
