Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Voi että. Olen niin onnellinen, että tänä kesänä on ollut haastelliset kelit, jotta olen voinut keskittyä olennaiseen eli lukemiseen. (Höh, mitään onnellisia tässä olla, haluan auringon taivaalleni nyt heti!) Kun toukokuussa ostin Jeffrey Eugenideksen Naimapuuhia ((2011, suom. 2012), en sentään arvannut, että pidin käsissäni kultakimpaletta, jota kannatti säästää heinäkuun lopulle. 

Takakansitekstin lainaus itse romaanista on osuva: "Koko jutussa alkoi olla kohtalaisen koomisia ja shakespearilaisia piirteitä: Larry rakasti Mitchelliä, joka rakasti Madeleinea, joka rakasti Leonard Bankheadia." Vaikka sitaatti kielii siitä, että kyseessä on ihmissuhteita käsittelevä kirja, mitään chick litiä tai naisille kirjoitettua kirjallisuutta Naimapuuhia ei ole.  Henkilöt ovat hirveän eläviä ja heidän ongelmansa ovat suuria ja liiankin tosia. Madeleine, joka on päättänyt opiskella viimeisen collegevuotensa säntillisesti selibaatissa, tapaa Leonardin, joka on maanisdepressiivinen - ja tietenkin rakastuu, koska häilyväinen mies on parhaimmillaan vastustamaton. 

Naimapuuhia lukiessaan miettii väkisinkin Jane Austenin avioliittoromaaneita ja sitä, kuinka monet sankarittaret avioituvat (tai ovat avioitumaisillaan) väärien miesten kanssa. Vai ovatko he sittenkään vääriä? Ehkä uusi, se oikeasti sopiva puoliso sittenkin vain mutkistaisi asioita entisestään.

Eugenideksen Middlesex-romaani on samalla tavoin hauska kuin Naimapuuhiakin. Vaikka niissä kerrotaan isoista ja vakavista, koko elämän täyttävistä asioista, silmäkulmassa on kuitenkin pilkahdus, jonka aiheuttaa se, että pystyy nauramaan kurjallekin tilanteelle ja itselleen.

Naimapuuhista on kirjoitettu monessa blogissa ja sanomalehdessä, vaikkapa Hesarissa.

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

David Foenkinoksen (vai -kinosin?) Nainen, jonka nimi on Nathalie -romaani on jotenkin niin ranskalainen kuin vain voi olla. Se on kepeähkö, chic ja hupsu. Kirja kertoo Nathaliesta, joka jää yllättäen yksin, mutta onneksi toimistoromantiikkaa on ilmassa. Juoni ei tämän kummoisempi ole, mutta romaani on silti ihastuttava. Parasta siinä ovat ehdottomasti varsinaisten lukujen välissä olevat lyhyet "tietoiskut", jotka liittyvät jotenkin kirjan henkilöihin. Esimerkkinä toimikoon luku 47:

 "ERÄÄN PUOLALAISEN FILOSOFIN AJATUS

On mahtavia ihmisiä

joita tapaamme väärällä hetkellä.

Ja on ihmisiä jotka ovat mahtavia,

koska tapaamme heidät oikealla hetkellä."

Yhtään ei ihmetytä, että romaanista on tehty tänä vuonna julkaistu elokuvakin!

Jeffrey Eugenides: Middlesex

"Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä elokuussa 1974."

Näin alkaa Jeffrey Eugenideksen Middlesex-romaani (2002, suom. 2003), jonka pokkarikannet ovat sen näköiset, että kirja on ollut muutaman kerran mukana rannalla, sulassa sovussa hiekkaisen pyyhkeen, vesipullon ja aurinkorasvan kanssa. Kerran kaverina oli pikkuinen cavakin. 

Middlesex kertoo Calliesta, joka perii resessiivisen geenin viidenteen kromosomiin ja saa sen takia kahdet sukukalleudet. Mielenkiintoisen päähenkilön ja samalla kertojan lisäksi Middlesex on myös tarina koko Stephanideksen suvusta: isovanhemmista, jotka avioituivat, vaikka olivat sisaruksia, ja vanhemmista, joiden onnen oli estää pappiskosija. 

Melkein 800 sivun jälkeenkään en ole saanut Eugenideksestä tarpeekseni. Onneksi sängyn vieressä lattialla odottaa kirjailijan uutukainen, Naimakauppoja, jota olen jo vähän aloitellut ja jarrutellutkin. Tekisi mieli istua nenä kiinni kirjassa, vaikka aurinko paistaa kauniisti.

PS. Sofia Coppolan ohjaama Virgin Suicides on tehty Eugenideksen kirjasta!

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Pienenä katselin kesät pitkät John Waynen ja Clint Eastwoodin tähdittämiä lännenelokuvia. Siksipä siirtyminen länkkärikirjallisuuteen kävi aika vaivattomasti. Patrick deWitten Sistersin veljekset (2011, suom. 2012) on nimittäin mainiota luettavaa.

Sistersin veljekset Eli ja Charlie saavat pomoltaan käskyn päättää Hermann Kermit Warmin päivät, ja sen jälkeen - tai oikeastaan ennen sitä - kohdataan roistoja, huijareita, hammaslääkäri (!) ja lukuisia viskipulloja. 1850-luvun villilänsi on kiinnostava miljöö kahden erilaisen veljen työkeikalle. Eli, veljeksistä kiltimpi, kohtaa naisenkin, mutta se on jotenkin sivujuoni veljesten elämässä, joka vilisee häviäjiä ja uhreja lännen rajaseudulla.

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

"Sinä vuonna joulun tienoilla päivä toisensa jälkeen päätti sarastaa lyijyisenä ja kuuraisena. Sinertävä hämärä värjäsi kaupungin, ja ihmiset kiiruhtivat korviin asti topattuina piirtäen hengityksellään höyryvanoja pakkaseen. Noihin aikoihin harva pysähtyi tarkastelemaan Semperen ja poikien näyteikkunaa ja vielä harvempi uskaltautui kysymään jotakin kauan kadotettua kirjaa, jota oli hakenut koko elämänsä ja jonka myyminen runouden lomassa olisi auttanut paikkaamaan kirjakaupan viheliäistä taloutta."

Hassu juttu, että en tiedä, kuuluuko nimi 'Ruiz' etunimeen vai sukunimeen. Leikitään nyt, että etunimeen. Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki jatkaa Tuulen varjon ja Enkelipelin aloittamaa tarinaa ja vie lukijan 50-luvun Barcelonaan. Ja mikäs siinä! Mieluusti minä sinne matkaan, vaikka ihan nykyaikanakin.

Semperen ja pojan kirjakauppa saa kummallisen asiakkaan, joka ostaa puodin arvokkaimman teoksen ja signeeraa sen kummallisesti. Alkaa värikäs tarina rakkaudesta ja kostonhimosta. Hämyiset Barcelonan kujat ovat roomaanin parasta antia, ja mysteerien ystäville Zafónin Taivasten vanki on viihdyttävä lukunautinto.