Sara Gruen: Vettä elefanteille

Vaikka ihailen Siri Hustvedtiä äärettömän paljon, Kesä ilman miehiä -romaanin luku ei sujunut aivan tuskatta. En syytä siitä Siriä, en toki. Syytän siitä aikaa, tai oikeastaan sen puutetta. Tarkemmin ajatellen syytän välillä tahmeaa lukukokemusta siitä, että olin muutama viikko sitten niin totaalisen väsynyt, etten jaksanut lukea mitään "daniellesteeliä" raskaampaa. (En muuten edelleenkään aivan täysin ymmärrä sitä, ettei ole aikaa lukea. Minähän olen siis se mimmi, joka kokkaa jauhelihakastiketta kirja kädessä.)

Sara Gruenin Vettä elefanteille (2006) on juuri niin kepeä mutta suloinen kirja, että sen pystyy lukaisemaan, vaikka työpaikalla on niin kiire, ettei ehdi naistenhuoneeseen, ja kotona sanomalehdet kasaantuvat ruokapöydälle, eikä niitä kykene viemään lehtiroskikseen, koska jos sellaiseen ryhtyy, se on niin kova ponnistus, ettei sen jälkeen saa enää elämänsä riekaleista kiinni. 

Mutta Vettä elefanteille: Teksti soljuu kivutta lukijaan, pystyy syömään kanelinmakuisia keksejä vaivatta samalla, kun kääntelee sivuja, näkee silmissään vanhentuneen Jacob Jankowskin, jolle sirkus on merkinnyt kaikkea, elämää ja rakkautta. Näkee Jacobin ja Marlenan nuorina, intohimoisina, ja tekee mieli huutaa: varokaa Augustia, hän on eläintenkesyttäjä, joten kyllä hän kyyhkyläisistäkin selviää!