Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Jennifer Eganin ainoaa suomennettua romaania Aika suuri hämäys (2010, suom. 2012) lukiessa pelottaa koko ajan, ettei ihan hetkeen saa käsiinsä mitään näin hienoa teosta. Joka luvussa on läsnä jokin poikkeuksellisen kiinnostava tapahtuma henkilön elämästä, sellainen, joka tuntuu pakahduttavalta ja samalla jotenkin hupaisaltakin ja voi tapahtua vain kirjoissa, mutta joka kaikesta tästä huolimatta tuo mieleen jotakin omassa elämässä tapahtunutta.

Juoni ei tässä teoksessa ole niin oleellinen kuin rakenne, joka on - sanoisinko erittäin - fragmentaarinen. Kaiken keskiössä tuntuu olevan newyorkilainen Bennie Salazar, levy-yhtiön pomo, sekä Sasha, joka on hänen assistenttinsa. Jokaisessa luvussa esitellään uusi henkilö, joka jollakin tavalla liittyy kahteen päähenkilöön. Paikat ja ajat vilistävät silmissä: välillä ollaan Hemingwayn hengessä 1970-luvun Afrikassa savannilla, välillä eletään villiä nuoruutta San Franciscon punkpiireissä, välillä Napolin alamaailmassa, toisaalla ympätään yhteen diktaattorikenraalia ja filmitähtöstä, jossain maataan nurmikolla Keskuspuistossa ja välillä kirjoitetaan 2020-luvun tytön silmin omasta elämästä, tietenkin powerpointin muodossa. Uskokaa vain, powerpointilla tehty luku 12-vuotiaan Alison Blaken elämästä on koskettavaa luettavaa ja saa miettimään e-kirjan mahdollisuuksia.

"Kulkiessaan läpi olohuoneen, jonka lattialla ajelehti Sashan lapsien tavaroita, Ted näki länteen laskevan auringon paistavan liukuoven lasin läpi. Napoli palasi hetkeksi hänen mieleensä, ja hän muisti, miten oli istunut Sashan kanssa tämän pienessä huoneessa ja yllättynyt iloisesti nähdessään, kuinka laskeva aurinko jäi kiiikkiin ikkunan edessä roikkuvan metallirenkaan sisään. Hän kääntyi katsomaan Sashaa ja hymyili leveästi. Auringonvalo loisti Sashan hiuksissa ja kasvoilla. 'Katso, mitä olen saanut', Sasha mutisi katsellen aurinkoa."

Anja Snellman: Ivana B.

"Hanki itsellesi varjo, shadow, ryömi rupiesi kannen alle, ompele itsellesi kallolippu, lyö kellosi rikki tähän hetkeen, revi naurettava raiderisi, juo käärmeöljysi, oksenna lihallinen installaatiosi. Jos et ymmärrä mitä tarkoitan, voin vai sanoa saman: kaikki mitä olet kirjoittanut minulle on käsittämätöntä, usvaa, saan sinusta kylmiä väreitä, kuin aukaisisin oven ohueen talvi-iltaan, eikä edes kuu näy. Pimeä aine. Kokong."

Ilselässä kirjoitettiin ihan juuri Anja Snellmanin Ivana B:stä, ja kommentoin sitä puolihuolimattomasti Facebookissa, että jätti "jotenkin kylmäksi". (Tämä johtuu siitä, että luulin lukeneeni kirjan jo loppuun, mutta minulla oli kaksi viimeistä lukua lukematta! Kansilipare oli luiskahtanut ja erottanut viimeiset luvut muista sivuista.) Olen selvästi loman tarpeessa höpinöineni - minähän nimittäin ihan kuohahdin! 

Snellmanin uutukaisessa keski-ikäistä kirjailijatarta stalkkaa julkkistyrkky ja wannabe-kirjailija Ivana B., joka pommittaa uhriaan viestein ja blogitekstein sekä antaa sanansäilän sivaltaa kaikissa mahdollisissa haastatteluissa. Päähenkilö, kirjailijatar, purkaa ahdistustaan lyhytterapeutti Parantaisella kirjeillä, joissa tilittää, millainen ihminen Ivana B. on. Päähenkilö on julkaissut kiitellyn esikoisensa jo kolmekymmentä vuotta sitten, ja sen jälkeen teoksia on tullut tasaisesti. Nyt luominen takkuaa, ja se johtuu Ivana B:n häiriköimisestä - nuoren naisen, joka ei vielä edes ole kirjoittanut kirjaansa.

"Heräsin aamulla puhelimen ääneen. Jostain lehdestä soitettiin ja kysyttiin, mitä mieltä olen esikoiskirjailija Ivana B:n heittämästä haasteesta vanhan liiton korkeakulttuurille. Mistä haasteesta, minkä vanhan liiton, mille korkeakulttuurille, minä kysyin toimittajalta jonka nimi oli joku Nippapilvi tai Miruliina."

Snellman kirjoittaa ihanasti, älykkäästi ja pirullisesti, ja minun kai kuuluisi olla päähenkilön puolella, mutta en voi mitään sille, että ymmärrän Ivana B:täkin, tavallaan. Koska: On oltava monenlaisia ja monentasoisia kirjailijoita. Jos ei ole aloittelijoita ja viihdekirjailijoita, miten ikinä voi oppia arvostamaan hyvää kirjallisuutta? Eikö lukeminen ole sitä, että harhailee teosten seassa, lukee sieltä täältä, ja sitten yhtäkkiä löytää. Tajuaa, että nyt lukee jotakin suurta, sellaista, joka on ansioitunut jollakin universaalilla tavalla ja joku toinen lukija on hoksannut kirjasta samansuuntaisia asioita kuin itse. Viihdekirjallisuutta tarvitaan, joten antaa Ivana B:n vain pitää blogiaan ja mellastaa. Chick litin ja juhavuoristen avulla moni oppii lukemaan, mutta siihen voi olla vielä pitkä matka, että uskaltaa tai haluaa tarttua korkeakulttuuriin.  


Hyvän kirjan merkki on se, että lukijalla herää tunteita, eikös vain? Ivana B:n toisen luvun alussa on muuten Lykke Lin Sadness is a blessing -biisin kertosäe.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakamin Norwegian Wood -romaanista on oltu aika liekeissä monissa blogeissa. Siksipä odotukseni olivat korkeat, kun vihdoin sain kirjastoautosta napattua teoksen mukaani. Tässä kohdassa on hyvä muistaa, että minä olen todennäköisesti myös se maailmankaikkeuden ainoa lukija, jolla on jäänyt samaisen Murakamin Kafka rannalla -romaani kesken. En pysty vieläkään selittämään, mitä tapahtui.

Norwegian Wood on ehdottomasti hyvä kirja, mutta ja se kannattaa lukea. Kyseessä on rakkaustarina, jonka päähenkilö on parikymppinen opiskelijanuorukainen Toru Watanabe, jonka ensirakkaus on traagisesti hänen parhaan ystävänsä tyttöystävä. Naokun hän muistaa aina Beatlesin  musiikista, etenkin Norwegian Woodista. Koska rakkaus ei kai koskaan ole ollut pelkästään helppoa, Toru yrittää välillä suhdetta aistillisen ja itsevarman Midorin kanssa - monimutkaista ja kipeää, koska mielessä on vain Naoku!

Kuulostaa tarinalta, joka on tapahtunut melkein jokaiselle, kun on joskus kauan sitten opiskellut jotakin ja on yrittänyt samalla opetella aikuiseksi ja miettinyt sitä, miten pitää olla, jotta tulisi omaksi itsekseen, minuksi. Torun tarina on vain paljon syvempi ja raskaampi, kuin meidän, joista ei kirjoiteta kirjoja.

Liebster blog

Liebster tarkoittaa 'rakkain' tai 'rakastettu, mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 lukijaa. Sellainenhan Päkän juttu on! Tunnustuksen blogini sai Erjan lukupäiväkirjalta. Kiitos, Erja!

Ihana jakaa tätä eteenpäin 

Onnelaan

Hiirenkorviin ja muihin merkintöihin

Puutarhaan ja nurkkiin

Karusellissa-blogiin

Hannalle.

Jo Nesbø: Aave

"Posken poikki kulki arpi. Rotan aivot työskentelivät niin kuin aina rottien labyrinttikokeissa; ällistyttävän tehokkaasti ja rationaalisesti. Poski. Suu. Niska, heti takaraivon alapuolella. Sinne päästyään se olisi ruumiin toisella puolella. Rotan elämä oli kovaa ja yksinkertaista. Sen oli tehtävä se mikä sen oli tehtävä."

Jo Nesbøn yhdeksäs Harry Hole -dekkari nimeltään Aave (2011, suom. 2012) alkaa rotasta ja melkein päättyy rottaan. Kaikki pikkunisäkkäiden välillä on ahdistavaa, rajua ja surullista ajan kanssa kilpaa juoksemista.

Edellisen Panssarisydän-romaanin tapahtumista on kulunut joitakin vuosia, ja rujon kiinnostava Harry Hole joutuu palaamaan Hong Kongista takaisin Norjaan Oslon huumekuvioita selvittämään. Entinen poliisi on muuttunut mies: maihinnousukengät ovat vaihtuneet pellavapuvuksi, eikä Jim Beam ole enää niin läheinen ystävä kuin ennen. Norjan-visiitin syynä on entisen naisystävän Rakelin pojan Olegin sotkeutuminen huumemurhaan. Harry haluaa todistaa pojan syyttömäksi, mikä ei ole helppoa, sillä Norjan poliisilaitos on korruptoitunut eikä kukaan uskalla kertoa mitään miehestä, joka on Oslon huumemaailman kuningas. 

Aave on hieno kirja monella tasolla. Ensinnäkin nimi on onnistunut: erilaisia aaveita putkahtelee kummittelemaan läpi koko kirjan. Toiseksi yhteiskunnan ongelmat eivät tunnu päälleliimatuilta, vaan saavat aidosti uskomaan, että Pohjoismaissakin on mittavaa huumekauppaa, jolle pitäisi tehdä jotakin. Kolmanneksi jos on ajatellut, että meillä ei ole korruptoituneisuutta, romaani laittaa miettimään asiaa uudelleen. Ja kieli - se on Nesbøllä aina parempaa kuin dekkarigenre antaa odottaa.

Toisaalta Aavetta voisi kritisoida muutamasta seikasta. Suurena The Wire -rikossarjafanina en voi olla huomaamatta liian selkeitä yhtäsuuruusmerkkejä.  Kirjan huumekuviot olivat melko samanlaiset kuin mainiossa tv-sarjassakin. Baltimore oli nyt vain siirretty Osloon. Huumemaailmaa tuntemattomana voi tosin olla, että niin ne huumekuviot vain toimivat, universaalisti, eikä paikalla ole väliä. Aaveen lukemisen jälkeen Arsenal ei ole ikinä enää jalkapallojoukkue eikä viulu jousisoitin, vaan jotakin muuta. Romaanin lopetus on huima, eikä siitä sen enempää.
- - - - - 
Vielä yksi juttu:   Jo Nesbøllä on kivat kotisivut, joilta löytyy esim. Aave-kirjan traileri (hauskaa, että kirjoistakin on nykyään trailerit) ja herra N:n haastatteluja.

Teatteria, teatteria, teatteria

Viimeisen kahden viikon aikana olen melkeinpä asunut teatterissa. Kaikki alkoi eräänä lauantaina Tampereen Hulluilla päivillä, kun ystäväni kanssa shoppasimme heräteostoksina liput Tampereen teatterin Hiiriä ja ihmisiä -näytökseen. Ostos ei olisi paremmin voinut onnistua. Koska kaikki tuntevat (tai ainakin pitäisi) juonen, en referoi sitä tähän, vaan kannustan menemään katsomaan Tommi Auvisen hienoa ohjausta!

Seuraavana päivänä teatterimatka jatkui. Vuorossa oli Tampereen työväen teatterin Sudenmorsian. Tarina oli hieno, tanssi sen sijaan keskinkertaista, tai sitten en vain ymmärtänyt (mikä todennäköisesti on nyt se oikea vaihtoehto). Lavastus toimi käsittääkseni hiidenmaalaisine asuinrakennuksineen. Voi Aaloa, mihin jouduit! Jos olisimme eläneet yhtaikaa, minä olisin ehkä ymmärtänyt sinua!

Yhden välipäivän jälkeen jaksoikin sitten suunnata kohti Vaasaa ja Kom-teatterin Vadelmavenepakolaisen vierailua. Ihanaa nauruterapiaa ja taitavan monipuolista näyttelemistä! Toisaalta - ei kai Nousiaisen mainiosta romaanista huonoa esitystä saisikaan. Jos en ymmärtänyt Sudenmorsiamen tanssista mitään, niin Niko Saarelan ja Eeva Soivion parodia (?) nykytanssista hykerrytti kovin.

Lauantaina oli sitten lastenteatterin vuoro. Seinäjoen kaupunginteatterin Kuningas Ei! oli ihan perushyvää teatteria ja mikä parasta, tärkein kohderyhmä piti siitä niin paljon, että esitys on kuulemma mentävä katsomaan uudelleenkin. Jos olisin ohjaaja eli Eija-Irmeli Lahti, olisin pitänyt näyttelijöiden mikit auki läpi esityksen enkä vain lauluosuuksissa. 

Vapun juhlinnan päätti Seinäjoen kaupunginorkesterin ja kaupunginteatterin yhteistyönä syntynyt Vappurevyy, jossa sain eturivissä nauttia musikaalien helmistä, kuten Dance of the Vampiresistä, Rocky Horror Show'sta ja Chessistä. Kyllä kelpasi! 

Nyt on olo tyhjä, mutta onneksi reilun viikon päästä saan mennä katsastamaan Kristian Smedsin Jääkuvia! Asioilla on tapana kasaantua ja näin kävi tänä keväänä. Yleensä käyn vuoden aikana teatterissa näin usein. 

Charlaine Harris: Definitely Dead

Saa nähdä, millaista matkailuenglantia Charlaine Harrisin Southern Vampire Mysteries -kirjasarjasta oppii. Nyt hallitsen aika hyvin vampyyri-, ihmissusi-, ihmistiikeri-, keiju- ja muodonmuuttajaterminologian. Luulenpa, että ne ovat aiheet, joista ensimmäisenä keskustelee allasbaarissa saksalaisturistien kanssa.

Uutta True Blood -kautta odotellessa.