Suzanne Collins: Matkijanärhi

En muista, olenko aikaisemmin kirjoittanut siitä, että tykkään hirvittävästi ajatuksesta, että nuoret ja aikuiset lukevat samoja kirjoja. Käytännössä tämä menee varmaankin enemmän niinpäin, että aikuinen tarttuu nuorten kirjaan. Romaaneja, jotka on tarkoitettu nuorelle lukijalle, mutta joihon aikuinenkin tarraisi innokkaasti, on kuitenkin aika vähän. Jos ei Harry Potteria, Louis Sacharin Paahdetta, Sari Peltoniemen Suomua ja muutamaa muuta oteta huomioon, valikoima on ollut tähän saakka minimaalinen. Sitten tuli Suzanne Collins ja kirjoitti Nälkäpeli-trilogian. Sen jälkeen juttua on riittänyt lähes joka teinin kanssa.

Oma kullannuppuni on pian yhdeksänvuotias, joten joudun vielä hetken odottamaan, että hän lukee Nälkäpelit. Jotenkin jo tiedän, että lukijana Tyttö on sellainen, joka sulkee huoneensa oven ja tulee ulos vasta, kun kirja on luettu loppuun. Tähän saakka kirjat ovat olleet helppoja lasten romaaneja paria Harry Potteria lukuun ottamatta, ja kirjastossa on käyty monta kertaa viikossa. Se on ihanaa!

Suzanne Collins on opettanut aika monen teinin lukemaan J. K. Rowling -hurmoksen mentyä ohi (Tai ehkä se ei toivottavasti mene ohi ikinä!), ja se on hirveän siistiä. Trilogian viimeinen osa Matkijanärhi on haastava, mukaansatempaava ja surullinen. Se on hienosti rakennettu dystopia maailmasta, jossa päähenkilön Katniss Everdeenin koti ja koko Vyöhyke 12 on pyyhitty pois kartalta. Nuori kapinallinen elää nyt Vyöhykkeellä 13, joka on vastarinnan salattu pesäpaikka. Kapinaliike yrittää kukistaa Capitolin ja presidentti Snow'n, mutta ovatko vastarinnan uudet johtajat sen parempia kuin vanhatkaan? Katnissistä tulee Matkijanärhi, kapinan symboli, jonka tarkoitus on johdattaa Panemin valtakunnan jäljelle jääneet ihmiset kohti vapautta. Romaanitrilogian tärkeä kysymys kuuluu, mikä on rakastamisen ja suojelemisen arvoista. Tästä jos mistä riittää juttua iltapalalla juustonäkkäreiden äärellä.

Claire Castillon: Kuplissa



Claire Castillonin Kuplissa-novellikokoelma (2010, suom. 2012) on riemastuttavan ilkeää luettavaa. Teos esittelee joukon ranskalaisia, jotka elävät jonkinmoisessa kuplassa, jonne muilla ei ole pääsyä - tai sitten kuplasta ei vain pääse pois, vaikka haluaisikin. Mitäs sanotte näistä:

"Sinulla kun ei ole lapsia, pyydän sinua tulemaan meille syömään. Sinulla menee matkaan vain tunti, ja koskapa et tee työtä, vaan kirjoitat niitä kirjojasi, pyydän, että tulet aikaisin, niin saat nähdä, miten Annabelle kylpee, syö ja menee nukkumaan, siinä kolme aivan erityistä hetkeä." (Annabelle)

"Samalla tavoin odotin koko työurani ajan tervetuliaismaljoja, onnittelukahveja, jäähyväisillallisia, ja työttömyyskortistoonkin ilmoittautuessani odotin kannustavaa yllätylounasta. Rakkaudelta odotin kaikkein eniten." (Madeleine)

Kuplissa-kokoelman novellit on nimetty henkilöiden mukaan, ja niissä tutustutaan muiden muassa liian nuoreen rakastajattareen, isään, joka ei haluaisi olla erossa tyttärestään kesäleirin aikana sekä sadistiseen mutta sympaattiseen Aiméehen, joka päättää muuttaa miestään. Kepeää (vai onko?) pääsiäisluettavaa!

Jonathan Franzen: Vapaus

"Walterin oma kilpailuhenkisyys ei kohdistunut perheeseen. Siinä vaiheessa, kun Patty tapasi hänet, hän oli jo voittanut sen pelin. Kun Berglundeilla oli jaettu kortit elämää varten, hän oli saanut kouraansa kaikki mahdolliset valtit, ehkä lukuun ottamatta edullista ulkonäköä ja luontevuutta naisten kanssa. (Se valtti osui hänen veljelleen, joka on tätä nykyä kolmatta kertaa naimisissa ja jonka vaimo tekee kovasti töitä miehensä elättämiseksi.) Walter ei pelkästään tiennyt Rooman Klubista, lukenut vaikeita romaaneja ja arvostanut Igor Stravinskya, hän osasi myös hitsata kupariputken liitoksen, tehdä puusepäntöitä, tunnistaa lintuja niiden laulun perusteella ja pitää huolta hankalasta naisesta. Hän oli perheessään niin suuri voittaja, että hänellä oli varaa palata säännöllisesti auttamaan muita."

Jonathan Franzenin Vapaudesta (2010, suom. 2011) on tietenkin kirjoitettu jo kaikki, mitä siitä voi sanoa, mutta silti on pakko todeta, että se on oikea romaani. Ystäväni H. lainasi sen minulle kuntosalilla, ja monta kertaa vaatelokeroilla käytiin tämänsuuntainen keskustelu:

P: Oon aloittanut sen sun lainaaman Vapauden, mutta se on niin hidaslukuinen, että kirja on vielä pitkään lainassa mulla.

H: Älä muuta sano, mulla meni koko joululoma sitä lukiessa.

P: Mutta se on tosi hyvä.

H: Mielettömän hieno kirja.

P: Se on myös fyysisesti painava. Ei pysty lukemaan sängyssä selällään ja on vaikea löytää kohtaa, mihin lopettaa.

H: Ne luvut on todella pitkiä.

P: Joka tapauksessa aivan ihanaa, että mulla on vielä monta sataa sivua Vapautta jäljellä.

Vapaudessa ollaan Amerikassa St. Paulin idyllisessä kaupunginosassa ja yritetään elää naapurisovussa. Walter on töissä energiayhtiössä, Patty taas on ollut koko elämänsä kotona lasten kanssa. Heidän teinipoikansa Joey muuttaa naapuriin asumaan, ja se tulehduttaa perheiden välejä entisestään. Välillä Berglundien elämässä piipahtaa Walterin nuoruudenystävä Richard Katz, joka on syntisen kiinnostava rockmuusikko. Vapaudessa puhutaan rosoisen osuvasti - ja koskettavastikin - rakkaudesta, avioliitosta, teini-iän huumasta, vapaudesta ja vastuusta, uudesta vuosituhannesta.

Kirjaa lukiessa ajattelin ainakin kahta asiaa: 1. Miksi en ole oppinut lukemaan kirjoja post-it-lappujen kanssa? Lähes joka sivulla tai ainakin jokaisella kymmenellä sivulla on jokin hieno ajatus, joka ansaitsisi enemmän pohdintaa. 2. Miksei Suomessa kirjoiteta tällaisia romaaneja? Pitkiä, pakahduttavia, traagisia mutta samaan aikaan myös aavistuksen koomisia.