Petri Tammisen Mitä onni on -teos (2008) vilisee ihan helmiä ajatuksia ja hetkiä:
"Hellä ja rakastava vaimokin näyttää joskus ihan pikkuhousunsuojalta."
"Halusin halata Hannua, kurkottaa yli pöydän ja rutistaa häntä, mutta en ehtinyt, sillä hän lähti hakemaan uutta Coca-Colaa."
"- Minähän en ole sun kirjoja lukenut mutta mä olen selaillut niitä ja mä olen huomannut että kompositioltaan ne on aivan paskoja. Ja nyt mä ymmärrän syyn."
"- Mutta onni siis keksittiin Amerikassa vuonna 1962? - Sellaisena kuin me sen tunnemme kyllä, tutkija sanoi."
"- Minustakin olisi mukava jättää työt ja katsella kun joutsenet lentää yli."
"- Erittäin kubistinen homma, Hannu sanoi."
"- Mä olen tavannut Topin. Se on asunnoton. Se on kokenut kaiken mahdottoman ja mahdollisen, eikä sillä ole ketään, joka kävisi sitä katsomassa. - Eli? - Eli Topista tulee meidän kertoja. Vasta elämän arpien kautta voi puhua onnesta. Kaikki muu on small talkia."
"Perhe-elämän ylistäminen tappaa kaiken luovuuden. Jo Alfred Hitchcock ymmärsi, ettei tarinaan saa juoksuttaa poliisia, kun kamppailu murhaajan ja uhrin välillä on kesken. Liselotte on tarina. Liisa on Liisa."
Lionel Shriverin kirjoihin on pelottavaa tarttua, koska aina muistuu mieleen Poikani Kevin, jonka jälkeen jo työpaikalle meno aiheutti pohdintaa ja miksi-kysymyksiä. Shriverin uusin romaani Jonnekin pois (So Much for That 2010, suom. 2011) on toista maata, mutta kyllä sekin saa ajattelemaan, miten hyvin kaikki itsellä on: Olen saanut olla terve. Suomessa terveydenhoito pelaa kuitenkin aika mainiosti. En ole pettynyt kontekstiini.
Jonnekin pois kertoo Shepherd Knackerista, rakennusfirman työntekijästä, joka päättää lopettaa arkisen aherruksen ja lähteä vaimonsa ja poikansa kanssa jonnekin pois, tässä tapauksessa Afrikan rannikolle Pemban saarelle. Shep epäilee, että Glynis-vaimo ei ota suunnitelmaa avosylin vastaan. Vaimon ei oikeastaan tarvitse edes kieltäytyä Shepin unelmaelämästä, sillä hän on juuri saanut kuulla sairastavansa harvinaista syöpää. Alkaa väsyttävä taistelu sairautta vastaan,
ja samalla Shepin matkasäästöt hupenevat sytostaattihoitoihin. Suomalaisesta näkökulmasta amerikkalainen sairausvakuutusmaailma on kuin tuiki tuntematon viidakko.
Jonnekin pois on monisyinen kirja. Välillä huomaa nauravansa ääneen Shepin parhaalle ystävälle Jacksonille, joka tekee - no, aika erikoisen tempun parantaakseen omaa parisuhdettaan. Välillä tuntee suurta raivoa Amerikan terveydenhuoltojärjestelmää kohtaan ja välillä taas hapuilee nenäliinan toisensa perään ja toivoo, että seuraavana päivänä ei tarvitsisi mennä ihmisten ilmoille, koska silmät ovat aivan kamalan punaiset ja turvonneet.
"Häntä auttoi jaksamaan ajatus viimeisestä sytostaattihoidosta, jonka jälkeen Goldman julistaisi voitonriemuisena hoitojen päättyneen ja se häijyys huuhtoutuisi hänen suonistaan aivan kuin Shepherd huuhtoi vuosittain roskat ja mönjät typeristä pihasuihkulähteistään. Hänen pissassaan olisi päivä päivältä vähemmän märän betonin kuolleenharmaata hajua ja huolestuttavia värivirheitä, kirsikanpunaista tai violettia, siitä kemikaalista joka häntä kulloinkin tuhosi. Hänen pissansa muuttuisi viimein aurinkoisen virtsankeltaiseksi ja huokuisi sitä kirpeän savista tuoksua, jota muut typeryyttään pitivät tympeänä mutta jonka hän oli viimein tajunnut runsaaksi ja kauniiksi. Hän nukkuisi koko yön, näkisi hyviä unia ja nousisi varhain, Shepherdiäkin varhemmin, ja menisi oitis ullakkoateljeehensa. Siellä hän pysyttelisi koko päivän. Hopea tottelisi häntä."
