Niin vähän aikaa, niin paljon kirjoja

On se nyt kumma, ettei saa muutamasta kirjasta paria riviä kirjoitettua! Muille ei varmasti ikinä käy näin. Sängyn alla ovat pölyttyneet jo aikoja sitten luetut Anne Swärdin Viimeiseen hengenvetoon ja Manu Larcenet'n Pieniä voittoja -sarjakuva. Kumpikin olivat lukemisen väärti - että ei sen tässä olisi luullut viivyttävän bloggaamista. Jotta nytkään ei tarvitsisi kirjoittaa pitkästi, näpyttelen kännykällä, minä kurja.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Mikä siinä onkaan, että (käsittääkseni) sanavalmiina naisena minun on äärettömän helppo samastua Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia -kirjaan, joka kertoo kirjailijasta, miehestä, jolle puhuminen julkisesti ei ole onnen ylin täyttymys vaan tila, joka on otettava haltuun Hurriganesia kuunnellen, jotta rock-asenne tarttuisi puhujaan. (Tunnustan: Minullakin on voimakappale, jota kuuntelen tiukissa paikoissa. Se on Olavi Uusivirran On niin helppoo olla onnellinen. Kuuntelin - ja tietenkin lauloin - sitä, kun menin viimeisimpään työhaastatteluun. Olisin halunnut, että Tamminen olisi nähnyt sen.)

Esiintymisjännityksestä eroon pääsy on rankka koulu, eikä se onnistu tuosta vain, vaan täytyy puhua, puhua ja puhua. Ja ennen puhetta on tietenkin valmistauduttava. Näin tekee Tammisen kertojakin, joka käyttää Bolshoi-teatterin mantraa kohdatessaan messuyleisön. Puheen päälle napataan Opamox-tabletti ja nojaillaan ravintolan viherkasviin. Kirjailijallakin on idolinsa, Veijo Meri, jolle ei kuitenkaan uskalla puhua niistä asioista, joita on aina ajatellut sanovansa, kun kirjailijasuurmiehen kohtaa. 

Petri Tamminen kirjoittaa kertakaikkisen hykerryttävää proosaa suomalaisen miehen elämästä. Olisinpa ollut sillä Wienin lennolla, jolla Muita hyviä ominaisuuksia -kirjan kertoja hihittelee vaimolleen ensimmäisen kerran elämässään pikku hiprakassa. 

Nyyh ja hahhahhaa!

Kun on koko pitkän kesän odottanut paikalliselta elokuvateatterilta jotakin kesäistä aikuisten katsottavaa (kuten tanskalaista Klovni - Kyllä nolottaa -leffaa tai ranskalaista Heartbreakeriä), eikä niitä ole tullut ohjelmistoon pyynnöistä huolimatta, on jotenkin lapsellisen tohkeissaan, kun käy katsomassa Harry Potter ja kuoleman varjelukset. Siis sen ihan viimeisen. On ihan surullinen, että on kulkenut velhojen maailman rinnalla noin kymmenen vuotta ja kasvanut samalla tavalla kuin Harry, Hermione ja Ron, ja pian heistä joutuu luopumaan niin kuin luokkakavereista peruskoulun jälkeen.

Sitten kun on valittanut kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella, että millaista aikuiselämää se sellainen on, joka pitää sisällään yhden vaivaisen Potter-elokuvan kesässä, piristyy aivan eri tavalla, kun kipaisee loman viimeisenä (sateisena) sunnuntaina katsomassa Morsiusneidot-pätkän, joka on aika roisi ja erilainen amerikkalaiseksi komediaksi.

Samikset*

[*Poikkeuksellisesti kirjoitan kahdesta kirjasta samassa postauksessa. Siksi muu otsikko kuin kirjan nimi.]

Olen lukenut viikon aikana kaksi aika paksua romaania. Niissä on paljon yhtäläisyyksiä. Ensimmäinen järjestyksessä oli amerikkalaisen Jonathan Tropperin Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (2009, suom. 2011). Se kertoo hulvattomasti Judd Foxmanista, jonka elämä ei ole lainkaan raiteillaan. Isä kuolee, juutalainen perinne pakottaa toraisat omaiset vainajan taloon suremaan, ja kaiken lisäksi vaimo pettää pomon kanssa. Tämä kaikki on niin hulvattomasti kerrottu, että minun täytyi pitää tyynyä suun edessä, etten hohottaisi täyteen ääneen parvekkeella.

Toinen ahmimani romaani oli brittiläisen David Nichollsin kirjoittama Sinä päivänä (myös 2009, suom. 2011). Se kertoo Dexteristä ja Emmasta, joiden elämät risteävät toisiaan 20 vuoden ajan aina heinäkuun 15. päivänä. Ei näilläkään kahdella helppoa ole: Dexter rakastaa liikaa helppoa elämää, kun taas Emmalta puuttuu kunnianhimoa, vaikka hän on parhailla arvosanoilla yliopistosta valmistunut neitonen. 

Kirjat ovat tyyliltään hämmästyttävän samanlaiset: raskaista asioista puhutaan hurtilla huumorilla, ja sen jos minkä kuvittelisi miellyttävän lukijoita. Niin kuin se tietenkin tekeekin. Koska luin kirjat peräkkäin lyhyen ajan sisällä, tuntui melkein kuin olisi lukenut yhtä ja samaa romaania. On helppoa kuvitella, että kummastakin kirjasta tehtäisiin joskus filmiversio. Sinä päivänä -romaanin kirjoittaja on itse asiassa lempparini Rimakauhua ja rakkautta -tv-sarjan kirjoittaja jo valmiiksi. Vaikka tyyli on kepeä ja hupsu, ovat molemmat kirjat kuitenkin syvällisiäkin, koska se, mitä ihminen pelkää, on jäädä yksin, ja se, mitä ihminen haluaa, on rakkautta. 

"Isä on kuollut", Wendy ilmoittaa tylysti, aivan kuin sellaista olisi sattunut ennenkin, aivan kuin kyse olisi täysin arkisesta sattumuksesta. Toisinaan käy hermoille tämä hänen ainainen halunsa esittää ylettömän tyyntä jopa tragedian edessä. "Hän kuoli kaksi tuntia sitten." "Mitenkäs äiti?" "Kyllähän sinä tiedät millainen äiti on. Hän halusi tietää, paljonko oikeuslääkärille pitäisi antaa tippiä." Jonathan Tropper, Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Kathrin Schmidt: Et sinä kuole

Kathrin Schmidtin osittain omaelämäkerrallinen Et sinä kuole -romaani (2009) sai pohtimaan yhtä suosikkiaiheistani: kuinka minusta tulee minä - romaanissa tietenkin näkökulma on siinä, kuinka päähenkilö Helene Wesendahl kokoaa itsensä uudelleen aivoinfarktin jälkeen ja opettelee kielen jo toista kertaa elämässään. 

On tavattoman raadollista ajatella, että sellainen asia kuin kieli merkitsee lähes kaikkea! Eräs opettajani toisteli useasti, että kielen rajat ovat maailman rajat. Voi kuinka oikeassa hän olikaan! On suunnattoman paljon vaikeampaa olla hauska, fiksu, flirtti, kiukkuinen, loukkaantunut, pilkallinen tai sovitteleva kielellä, jota ei hallitse kunnolla. Kaikki sävyt jäävät pois, on vain kömpelö kielitorso (vai torsokieli?), jolla sitten yrittää sanoa sen kaiken, mikä omalla äidinkielellä olisi ollut helppoa, itsestäänselvää ja soljuvaa, nautittavaa jopa.

Paitsi että Et sinä kuole -romaanin Helene joutuu opettelemaan kielen uudelleen, hän joutuu kokoamaan myös muistot pala palalta. Ei sekään helppoa ole, varsinkin kun yhtäkkiä muistaa, että avioliitto ei ollut juuri ennen sairauskohtausta kovinkaan auvoisaa. 

Schmidtin romaani on kiinnostavaa, mutta jotenkin raskasta luettavaa kesän helteillä. Onneksi se kuitenkin on selviytymistarina niin kuin kirjan nimikin sanoo.