Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

  Motorolan tuolla puolen, hautausmaan homeelta haisevan ja hämärän kivimökin olohuoneen tuolla puolen ei ollut mitään.
  Radioon nojaavan äidin, pianomusiikin tahtiin nyökkäilevän ja hymyilevän äidin, tämän hetken, tämän hetken onnen tuolla puolen ei ollut mitään.
  Kun musiikkiin tuli tauko, lyhyen lyhyt tauko sonaatin osien välillä, äiti kuiskasi Rebeccalle: "Arthur Schnabel. Soittaa Beethovenia. Kappaleen nimi on 'Apassionata'." Rebecca kuunteli innokkaasti vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä äidin sanat tarkoittivat. Beethovenista hän oli kuullut, kaikki muu oli outoa. Hän näki, että äidin pehmeänväsähtäneet tytönkasvot kiilsivät kyynelistä jotka eivät olleet kivun tai surun tai nöyryytyksen kyyneliä.

Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär (2007, suom. 2009) on kirja, jonka ei toivoisi loppuvan. Kun on 678 sivua kulkenut Rebecca Schwartin rinnalla, on vaikea sanoa hänelle hyvästi. Hänestä tietää liikaa: Tietää, että Rebecca on lähtenyt Saksasta natseja pakoon ja että opettajaisä on laitettu kaivamaan hautoja Amerikassa. Tietää, mitä isä on tehnyt perheelle. Tietää myös, että Rebecca on kohdannut miehen, jota on luullut rakastavansa ja jonka on luullut rakastavan. Tietää, että heillä on poika, jonka kanssa Rebecca on viimein ymmärtänyt paeta ja muuttaa nimensä. Tietää, että miehiin on vaikea luottaa, kun on kokenut saman kuin Rebecca.

Kun on melkein 700 sivua lukenut Oatesia, tietää, että kirjailijan kieli on juuri sitä kieltä, mitä itse haluasi osata.

TIS-51

On harvoja elokuvia, jotka kiinnostavat sekä minua että miestäni. Dome Karukosken Napapiirin sankarit on todellinen löytö. Moni asia puhuu sen puolesta, että ohjaaja on ajatellut meitä taituroidessaan pohjoiseen sijoittuvan veijaritarinansa:
-  Elokuvan keskiössä oleva mieskolmikko on kerrassaan hurmaava: he ovat hiukkasen hitaita, eivät oikein ymmärrä naisista mitään, mutta niin hyväsydämisiä.
- Tällä kertaa ei seikkailla Uudellamaalla, vaan Rovaniemen lähiseudulla. (Pikku-Matin talo on muuten kaveriperheemme koti!)
- Dialogi toimii ja on hauskaa! 
- Kilpa-autossa, jonka rekkari on TIS-51, on suloiset pinkit penkinpäälliset. Niitä käytetään aivan uudella tavalla.
- Todellista ystävyyttä osoittaa se, että auttaa kaveria liikennevaloissa keskellä talvea (yöllä), kun kaveri haluaa pestä ohiajavien autojen tuulilasia.
- Anteeksianto parisuhteessa on viety uuteen ulottuvuuteen.
- Meillä on nyt uusi repliikki kaikkiin kiperiin tilanteisiin: "Tässä on nyt pari muuttujaa..."

Ei revyyihminen

 "Revyy on kevyt, viihteellinen näyttämöohjelma, joka koostuu musiikista, tansseista ja sketseistä", sanoo viisas Wikipedia. Olin eilen Herttin tähäre -revyyssä ja todistin aavistukseni oikeaksi: en ole revyyihminen. Kuiskasin revyykaverilleni ensimmäisen puoliajan lopussa, etten ollut nauranut kertaakaan. Toisella puoliajalla sentään muutaman kerran, kevyesti.

Näyttelijöissä ei ollut mitään vikaa. Lavastukset olivat ihan hienot. Lauluosuudet sujuivat, tanssista nyt puhumattakaan. Minussa oli vikaa: ei naurata, ei sitten millään. Hurjan paljon enemmän hirnuin lääkäreiden saneluille, joita kollegani minulle sähköpostilla lähetti.

Enemmän aiheesta täällä, koska minä en ole oikea ihminen aiheesta kirjoittamaan.

Väliraportointia Haudankaivajan tyttärestä

Luen parhaillaan aivan loistavaa kirjaa, Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytärtä, ja olen oppinut uuden käsitteen, jonka epäilemättä kaikki muut ovat tunteneet 7-vuotiaasta saakka.

Minervan pöllö on viisauden tunnus ja filosofian symboli. Hegel on kirjoittanut näin: ”Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa.” Tällä herra H. tarkoittaa sitä, että filosofia ymmärtää elämää vasta, kun se kulkee ohi, todellisuutta vasta, kun asiat ovat jo tapahtuneet, ja aikakauden tarkoituksen ja olemuksen vasta sen lähetessä loppuaan.

Nopea googlaus vei minut tietenkin edellisen kappaleen määritelmän luokse, mutta johdatti myös Minervan pöllö -julkaisuun. Se on Suomen vanhin filosofinen aikakauslehti ja aika mielenkiintoisen oloinen. Katso vaikka itse "Pöllöä".