KaNoKiKu-novelli: Suudelma

Jaakko touhottaa siidereitten kanssa hermostuttavasti. Ne eivät ole tarpeeksi saatavilla, jos ne on isketty kylmäkaappiin. Ne pitää saada muovisaaviin, jossa on jääpaloja. Vetäydyn vessaan valitsemaan luomiväriä, jotta minun ei tarvitse todistaa Jaakon pikkutarkkuutta. 

Vessassa tajuan, etten omista ensimmäistäkään luomiväriä. Istun pöntön kannelle ja rapisutan meikkipussia tasaisin väliajoin, jotta kukaan ei erehtyisi luulemaan, että olen sulkeutunut omiin oloihini huvikseni. Niin kuin tietysti olenkin.

- Valpuri, ehditkö sinä auttaa voileipäkakun kanssa? Liisan ääni kysyy.

Kahisutan raidallista pussukkaa vastaukseksi ja romplaan hajuvesillä. Väännän vielä vesihanan auki, jottei tarvitsisi miettiä vastausta.

Tämä ei oikeastaan ollut minun ideani ensinkään. Minä olisin halunnut pientä, Jaakko suurta. Minä olisin halunnut arkea, Jaakko juhlaa. Minä olisin pitänyt hiljaisuudesta, Jaakko ihmisistä ja hälinästä. 

Tulen vessasta pois samannäköisenä kuin sinne mennessäni. Kukaan ei tunnu huomaavan mitään, ja otan pinon serviettejä käteeni ja vaeltelen niiden kanssa huoneesta toiseen. Jaakko leikkii pakkasukkoa jääkaapin jääpala-automaatilla. Luikahdan porraskäytävään ja nousen ylös katolle. Sieltä alkaa minun maisemani. 

Asumme ylimmässä kerroksessa kaupungin korkeimmassa talossa, joka sekään ei ole kahdeksaa kerrosta korkeampi. Minun ja Jaakon asunnon vieressä on vain saunaosasto, ja kun kipuaa yhdet portaat, pääsee kattoterassille. Tänään on kuuma, ilma väreilee heinäkuun helteessä. Liikenne alapuolella on laiskaa. Kaupat sulkeutuvat kohta ja sitten ovikello alkaa soida. Lännessä on peltoa, joka jatkuu niin kauan kuin silmä näkee. Vastakkaisella suunnalla näkyy kirkontorni. Sellaista tilannetta ei ole vielä tullut, milloin en olisi rauhoittunut sen katselusta. Nyt valkoinen tikku vihreällä nurmella ei tasaa mieltäni lainkaan. 

Kattoterassin ovi käy. Jaakko.

- Täällähän sinä olet, äiti kaipaa serviettejä.

- Joo, minä olen juuri tulossa, sanon ja katson pöydälle rytättyjä lautasliinoja. Mikä minua vaivaa?

- Miten nuo on tuossa kunnossa, Jaakko huomaa.

- Voin käydä ostamassa uudet, vastaan.

- Nyt ei enää ehdi, pitää vaihtaa vaatteet.

- Okei sitten.

Jaakko on maalaispoikamaisella tavalla komea, kun hän tulee makuuhuoneesta ihmistenilmoille. Vaalea tukka on siististi leikattu. Se on samalla klassinen ja moderni. Puku sopii hänelle paremmin kuin kenellekään tuntemalleni miehelle. Jaakko voisi helposti olla jostakin muotiohjelmasta, jossa puetaan herrasmiestä. Takki istuu hänelle täydellisesti, kraka on juuri oikeaa liilaa ja eleettömät kalvosinnapit kiiltelevät, kun Jaakko kurkottaa kukkamaljakkoa kirjahyllyn päältä. Ja minä – minä olen boheemi. Liian värikäs mekko, jonka löysin eteisen naulassa roikkuvasta repusta. Tukka vähän sinnepäin, pisamia, auringon suudelmia, joita en ole välittänyt häivyttää. Kaulassa roikkuu turkooseilla koristeltu riipus, jonka sain kerran eräältä kitaristilta. 

Voileipäkakku lepää neitseellisenä valkoisella liinalla. Liisa on silottanut turmelemani servietit, kaikki on valmista. Kohtaan Jaakon silmät, jotka hymyilevät, ja hetken kaikki on kevyttä. Tämä onnistuu, minä tiedän sen. Muistoissa voi palata taaksepäin ja kumittaa pois virheet niin että ne haalistuvat lähes kokonaan, eikä tunne enää kuin pienen painauman, josta ei saa kunnolla selvää eikä muista, mitä siinä on aikaisemmin ollut.

Vaikka ovikellon sointia on odottanut, se yllättää silti. Ensimmäisenä ovesta tulevat vanhempani, suoraan lentokentältä, suoraan latvialaiselta hiekkarannalta. Äidillä on vieläkin värikkäämpi mekko kuin minulla. Isä kättelee Liisaa ja Tapsaa paitahihasillaan. Tapsa pyyhkii otsaansa puvun taskusta nappaamallaan nenäliinalla. Liisaa nauraa rannerenkaat helisten. Jaakko pitää kädestä kiinni ja hymyilemme yhdessä eteisessä. Ja tätä kättelyä ja halailua jatkuu. Kasvoni ovat puutuneet kohteliaasta hymystä, joka on tässä vaiheessa pakotettu huulilleni. Vieraita tulee aina vain lisää. Joku ottaa valokuvia ja hokee:

- Jaakko ja Vappu, katsokaa tänne. Hymyä!

Sitten: Ovi on jäänyt Jaakon kummien jälkeen raolleen, joten viimeiset tulijat eivät ole soittaneet ovikelloa. Rakkain ystäväni Kata kävelee keskelle minun juhlaani käsi kädessä miehen kanssa, jonka minä tunnen aivan liian hyvin. Kitaristi. Se, jolta olen saanut korun, joka nyt roikkuu kaulassani. Olkoonkin että hymyilen konemaisesti, niin nyt hymyni sammuu kertaheitolla eikä suostu palaamaan, vaikka kuinka rukoilen itseäni mielessäni.

- Valpuri, tämä on aivan mahtavaa! Te olette niin söpöjä. Onnea, kullat! Kata touhottaa.

Halaan häntä yhtä lämpimästi kuin Tähtien sodan C3PO Jabba Hutia. Puuttuu vain, että alan siteerata avaruusprotokollaa. Kata tietenkin huomaa.

- Oi, unohdin esitellä kaverini. Tässä on Mikke, uusin valloitukseni ja, hän kujertaa ja hiljentää ääntään, jotta vain minä ja Mikke kuulemme, - paras rakastaja koskaan.
Nyökkään tervehdykseksi edelleen robottiteemaa noudattaen ja katson pitkään olohuoneeseen päin, jotta yllätysvieraat ymmärtäisivät mennä pois eteisestä. 

Tapsa ottaa skumppalasin käteensä ja kilistää sitä lusikalla jotenkin hassusti. Puheensorina vaimenee, ja Jaakko vetää minut keskelle lattiaa auenneeseen tilaan. Hän on miehekäs, huomaavainen ja hyväkäytöksinen, tolkutan itselleni.

- Rakkaat vieraat, tai mitä vieraita te nyt olette, tuttuja kaikki, Tapsa aloittaa ja juhlijat naurahtavat niin kuin vieraat tekevät, kun joku on lausunut latteuden, jolla ei ole mitään väliä. – Poikani Jaakko ja ihana Valpuri menevät tänään kihloihin, ja sitä juhlitaan komeasti. He ovat olleet yhdessä lukiosta saakka ja Liisan kanssa olemme ounastelleet, että kyseessä ei ole mikään teini-ihastus. Niin kuin ei olekaan, vaan hieno, aikuinen suhde, joka saa tänään sinetin päälleen. Nostakaamme malja Jaakon ja Valpurin pitkälle rakkaudelle.

Joka puolelta kuuluu iloisia huudahduksia ja lasien kilinää. Jaakko kääntää katseensa minuun ja suutelee niin kuin vain tyttöä, jonka on tuntenut vuosikaudet ja jonka tuntee viimeistä piirtoa myöten. Tai luulee tuntevansa. Minä pussaan lapsellisesti takaisin ja punastun.

Kun joka puolelta kuuluu tasaista puheensorinaa, livahdan kattoterassille. Tuhkakupin vieressä on puoliksi juotu skumppapullo, josta juon kuin miehet Kaksvitosen kulmalla ennen kuin lähikauppa on auennut. Kaivan Jaakon biletupakat kukkaruukun takaa ja vedän ensimmäisen henkäyksen. Savu kulkee keuhkoihini nopeasti ja puskee nikotiinin vereeni. Olen tottumattoman tokkurassa, ja huuleni ovat puuduksissa. Sormenpäissä kihelmöi. 



Juuri kun fiilistelen salasavukkeella, ovi käy ja kitaristi tulee terassille. Minä olen melkein jo tasapainossa, mutta nyt ihoni menee kananlihalle. Kitaristin jokainen askel minua  kohti on muistoja täynnä: ensimmäinen joulu hänen opiskelijakämpässään, lumienkelit järvenjäällä, hänen silmänsä Ruotsinlaivan kannella, minä leikkaamassa hänen hiuksiaan, vieraan viestit kännykässä, hänen rinkkansa parvekkeeni alla, viimeinen suudelma.

- Hei.

- Hei, minä vastaan ja tuijotan itsepäisesti kaukana näkyvää tasaista maisemaa. Minunhan se on, eikö olekin?

- Valpuri. Mitä sinä olet tekemässä? kitaristi kysyy ja tulee niin lähelle, että saa käännettyä minut harteista itseään kohti.

Kohautan olkapäitäni ja sanon sen, mitä ensimmäisenä tulee mieleen:

- Minä olen nyt rakastunut.

Yhtä hyvin voisin sanoa, että minä juon nyt kahvia.

Kitaristi kehtaa naurahtaa ja ottaa leuastani kiinni ja pakottaa katsomaan silmiin. Laivan kannella vuosia sitten halusin hukkua niihin, nyt yritän räpiköidä turvalliselle maalle.

- Et sinä voi tehdä näin, Valpuri.

Näin sanoo mies, joka on tullut kihlajaisiini parhaan ystäväni avecina. Hän, joka on uusi valloitus. Hän, joka on paras rakastaja ikinä. Voi Luoja. Tämä ei pääty hyvin.

Heinäkuun iltaa halkoo sisältä kuuluva Suomi-pop ja kadulta raikuva mopopoikien ralli. Tervapääskyt lentävät kilpaa ja pitävät meteliä. Tässä tilanteessa ei ole mikään ihme, että kitaristi suutelee minua tavalla, joka kuuluisi vain Jaakolle, ja leikkaa meidät kuin paperinuket irti ympäristöstä. Voi kuinka minä muistan lisää: pieniä yksityiskohtia hänen selästään, sormet kun hän soittaa, laulun keittiössä, tavan pakata keikkakassi. Enkä minä ole ollenkaan viaton. Vastaan suudelmaan, nostan alhaalla voimattomina roikkuvat käteni hänen niskaansa ja toivon, että ovesta tulisi mies aseen kanssa ja sopimaton loppuisi siihen paikkaan.

Ovesta tulee kuitenkin Liisa, tuleva anoppini, ja pudottaa kakkulautasen kädestään. Lasi hajoaa betoniin, ja hän tuijottaa meitä. Sitten hän ravistelee itseään kevyesti, herää kuin unesta ja hakee katuharjan kattoterassin nurkasta ja lakaisee sirpaleet nurkkaan. Tuntuu, että osa minustakin on säpäleinä lasilautasen jäämistön joukossa.

- Meidän pitää mennä takaisin sisälle, Liisa sanoo ja tarttuu minua kädestä kuin pientä tyttöä, joka ei uskalla yksin mennä sanomaan vieraille päivää. 

Vain pieni käytävä ja pian olisimme takaisin kihlajaisissa. Ennen kotimme oven avaamista Liisa katsoo minua yhtä läheltä kuin kitaristi hetkeä aikaisemmin. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaikkein vähiten osaan odottaa, että Liisa painaa suukon poskelleni ja kuiskaa:

- Kaikki on nyt hyvin.

Avaan oven ja kipaisen Jaakon kainaloon. Kun kohotan toisen lasin kuohuviiniä, kuiskaan nopeasti Katalle:

- Mikke taisi jo lähteä.

Tina Lundán: Ensimmäinen kesä

Vuonna 2006 teatteriohjaaja ja kirjailija Reko Lundán menehtyi vaikeaan sairauteen. Sitä ennen hän ehti kirjoittaa vaimonsa Tinan kanssa kirjan Viikkoja, kuukausia, joka on aiheeltaan niin hirvittävä, että kun sitä muistelee, ei pysty pidättelemään kyyneleitään. Tina Lundán on jatkanut menetysaihetta kirjoittamalla romaanin Ensimmäinen kesä (2008). Siinäkin on varmasti aineksia omasta elämästä.

Sannan mies Pauli on menehtynyt tautiin, ja nyt pitäisi nousta jaloilleen ja aloittaa elämä alusta. Joku on neuvonut Sannaa, että puolison menetyksen jälkeen pitää elää kaikki vuodenajat ennen kuin voi taas nauttia elämästä. Nyt vuosi on mennyt, on kesä, Sanna ja tytär Ulla (suloinen!) viettävät lomaa mökillä, jossa on naapureiden joukossa lintubongari Harri. 

Tina Lundánin Ensimmäinen kesä on lohdullinen ja ihmeellisen valoisa. Sen takia ei tarvitse itkeä.

Hiihtoa

Meillä hiihtäminen noudattaa usein samaa kaavaa. Ensin säädetään nauhojen kanssa eikä niissä saa auttaa lainkaan, vaikka on satavarmaa, että jossain vaiheessa ne aukeavat. Kun yrittää sanoa, että kohmeisin sormin ei ole hauskaa näprätä nauhoja, niin vastaukseksi saa mistermallorcamaisen "Saletisti natsaa". Sitten otetaan sukset esiin ja tuskaillaan pyörätietä sata metriä, että päästään ladulle, jota hiihdetään vastavirtaan hetki, että päästään oikealle ladulle. Kun vihdoin ollaan niin kuin muutkin, menossa samaan suuntaan, ollaan varsin mairealla tuulella kummatkin. Jutellaan hassuja, pohditaan Potterin Harrya, mietitään, mikä elokuva olisi kiva nähdä seuraavaksi. Sauvotaan loivaa nousua, jotta saadaan laskea pari kunnon mäkeä. Jompikumpi meistä muksahtaa nurin useasti. Mutta se ei haittaa, koska ollaan keskellä hiihtoretkeä. Loppumatkasta on sitten toisen hiihtäjän vika, jos kaatuu. Nauhatkin taitavat aueta ja joskus putoaa mono jalasta.

Mutta kyllä se on sen arvoista. Ainakin silloin, kun tuntuu jo aavistuksen keväältä, eikä männyissä, joita vielä edespäivänä toljotti suu auki ja mietti, kuinka hienoilta ne näyttävät lumikuorrutteisina, ole enää lunta lainkaan ja aurinko heijastuu niiden märästä rungosta.

Piia Posti: Talven jälkeen valo

Piia Postin Talven jälkeen valo (2010) on kerrassaan mainiota luettavaa! Vaikka lähtöasetelma on tuttu - avioliitto väljähtyy, ja sen seurauksena yksi teko johtaa toiseen tekoon - on kirjassa jotakin tuoretta. Ja se on kerronta. Helsinkiläinen esikoiskirjailija kertoo sujuvasti neljän henkilön näkökulmasta ja analysoi samalla nykyelämänmenoa. Mikä on, kun ei riitä sellaisena kuin on? Missä vaiheessa pitäisi tehdä jotain, ettei kaikki se, mitä joskus on ollut, sula olemattomiin? Milloin ei enää puhuta samoista asioista, jos ylipäänsä puhutaan lainkaan?

  Löylyn jälkeen olohuoneessa tuntui mukavan viileältä. Televisiossa lihava mies itki.
- Mikäs tämä on? hän kysyi ja kuivasi itseään pyyhkeeseen.
- Ohjelma.
  Muuta Anna ei sanonut.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Ei, ei ja ei. Kahden viikon pikalaina ei viihdyttänyt, ei tuonut unta, ei toiminut.

Kymmenen vuotta sitten kuulin sivukorvalla kollegoiden keskustelun, jossa he kyselivät toisiltaan, onko uusin Lehtolainen luettu. Silloin minäkin päätin kokeilla ja viihdyin Maria Kallion seurassa. Oli mukavaa seurata nuoren poliisin uraa ja ihmissuhtaita. Nyt uusimmassa M. Kallio -dekkarissa seurataan kyllä uraa, mutta ihmissuhteet ovat kovin ohuita. Antti-aviomiehenkään kanssa ei vaihdeta montaa sanaa saati mitään muutakaan!

Nopea analyysi, miksi Lehtolaisen dekkarit eivät ole minun juttuni:
- Uusimman Lehtolaisen maahanmuuttaja-aihetta on käsitelty mm. Anja Snelmanin Parvekejumalissa (2010) ja Anders Nilssonin ohjaamassa ruotsalaisleffassa nimeltä Pimeän tullen (2006).
- Vaikka kuinka hakee, mitään huipennusta juonesta ei löydy. Aamukahvit kerrotaan samalla intensiteetillä kuin epäillyn pidättäminen.
- Missä on huumori? Dekkarissa voi olla huumoria, ainakin mustaa, tai edes jokin tarttuva lausahdus, jota keskeinen henkilö hokee.
- Pilkunviilajalukija ärsyyntyy kielivirheistä. Kustannustoimittaja hoi!

Jos Lehtolaisen aiheuttaman pettymyksen haluaa kääntää voitoksi, niin tässä on oiva tilaisuus jollekin (nais)dekkaristille näyttää, että kyllä täällä muutkin kykenevät murhan ratkaisemaan kuin Maria Kallio.

Listen carefully

Reykjavikin kaupunginjohtaja Jón Gnarr ei ollut väärässä, kun ei kelpuuttanut porukkaansa ketään, joka ei ollut katsonut viittä tuotantokautta The Wire -sarjaa. Jos olisin islantilainen - joksi minua on kerran luultu ulkomailla kenkäkaupassa - olisin jo matkalla Gnarrin kaveriksi. Kahlaan nimittäin läpi jo toista tuotantokautta The Wire -sarjasta.

Jostain syystä (ja tämä on pieni ihme!) sarja meni minulta täysin ohi, kun sitä esitettiin tv:ssä. Olen ymmärtänyt, että sitä näytettiin sellaiseen aikaan, jolloin kiltit tytöt ja perheenäidit tuhisevat viattoman unta vuoteessaan.  Onneksi HBO:n sarjaa löytyy kaupan hyllyltä, jopa ensimmäistä tuotantokautta, jota minä ja joku mies, jolla on hyvä maku tv-sarjojen suhteen, olemme käyneet koko joululoman kärttämässä.

Langalla-sarja on jotenkin niin mainio. Siinä ei ole komeita miehiä eikä kauniita naisia, vaan pikemminkin rujoja yksilöitä, joilla on jokaisella jonkinlainen kamppailu meneillään. Jimmy McNulty on etsivä, jolla on kunnianhimoa, mutta ei kunnioitusta.  Perhe on heittänyt hänet ulos, koska punapäinen juristi on kiinnostanut häntä liikaa. Kima Greggs on ronskiotteinen mimmi, jonka herkkä puoli tulee esille kotona tyttöystävän kanssa. Herc ja Santangelo ovat väkivaltaan ja pikkuiseen vilppiin mieltyneitä konstaapelejä. Ja entäpä pomot? He ovat oman edun tavoittelijoita, juonittelijoita ja erittäin korruptoituneita. Ankeanoloisen Baltimoren rikolliset ovat ihan oma lukunsa. Ensimmäisellä tuotankaudella keskeinen miittipaikka on matalien kerrostalojen edessä oleva oranssi sohva, josta diilataan huumeita. Pikkupojat hääräävät reput selässään ja isompien tunnusmerkkinä on ase. 

Epäilen, että Langalla ei ole oikein tyttöjen sarja, mutta jokin siinä viehättää kovasti. Minun lisäkseni ainakin Hanna on tykännyt siitä, ja Gnarrilta ja Hannalta minä tämän sarjan vähän niin kuin keksinkin. Oli niin tai näin, ehkä minä tänäänkin hengaan isojen poikien kanssa Baltimoren satamassa ja ihmettelen konttien seassa, miten casen saisi selvitettyä.

Lukee lapselle

Olen lukenut kullannupulle ensimmäistä Harry Potteria niin, että ääneni on melkein käheä. Mutta siitä viis, kyllä se on sen arvoista. Ihmeellistä on, että voi palata vuosia sitten löytyneeseen paikkaan, jossa uusi on satumaista, hahmot ovat hullunkurisen erilaisia, pelko on välillä suunnatonta, pelastus on ihmeellistä ja mikä parasta - ystävyys voittaa kaiken. Ihmeellistä on sekin, että joskus ärhäkkä Tyttöni rauhoittuu, kääntää minulle sivun, kysyy ensimmäisenä koulusta tullessaan, luetaanko taas Harrya. Ja sitten me luetaan.

JK. Mistä tuntee todellisen fanin? Tylypahka-legoista tietenkin!