Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

Pikabloggaus! Muriel Barberyn Kulinaristin kuolemassa (2000) Ranskan vaikutusvaltaisin ravintolakriitikko tekee kuolemaa pariisilaisessa hienostotalossa ja pähkäilee makua, jonka on joskus maistanut ja joka on ollut se tärkein elämässä. Koska viikatemies kynsii jo ovea, Pierre Arthensilla on kiire tavoittaa muistoistaan maku, joka vaivaa häntä pitkään eletyn ja hyvin syödyn elämän ehtoolla. Ääni annetaan myös kaltoin kohdellulle vaimolle, ovenvartijalle, laiminlyödylle lapselle ja jopa karvismaiselle kissalle. 

Kulinaristin kuolema aiheutti sen, että kun yleensä maanantaina ei synny oikein mitään kunnollista ruokaa omassa keittiössä, tein aika makoisan kasvislasagnen tuosta vain!

Pedro Almodóvar: Iho jossa elän

Lainaan tähän nyt Katja Kallion Elokuvamuistia (2007), koska hän kiteyttää Pedro Almodóvarin elokuvat paremmin kuin kukaan:

Pedro Almodóvar

Elokuvayleisö voidaan jakaa rauhanturvaajatermein hiutaleisiin ja fightereihin eli fasuihin. Jakajana toimivat Almodóvarin elokuvat. Hiutaleet pitävät hänen elokuviaan vaikeina, yhtä vaikeina kuin hänen nimeään, jonka he lausuvat Aldomovar tai Aldomodovar. Fasuista Almodóvarin elokuvat ovat helppoja, yhtä helppoja kuin hänen nimensä, jonka he lausuvat Pedro.

Kathryn Stockett: Piiat

Kantaa olkalaukussa viiden päivän ajan pokkaria, jonka kannessa lukee Kathryn Stockett ja Piiat on melkein yhtä mainiota kuin olla viisi päivää Nizzassa keskellä kaameaa lokakuuta. Nämä kaksi yhdistettynä toimivat täydellisesti. Kun on lapsen kanssa kahden matkalla, tarvitsee jonkinlaista aktiviteettiä illoiksi, koska 8-vuotias ei jaksa istua katselemassa pimenevää iltaa ravintolapöydässä ihan loputtomiin. Näihin hetkiin on Piiat mitä parhainta ajanvietettä, eikä oikeastaan pelkästään tätä. Se on lupaus siitä, että nyt voi hieman liikuttua ja tuntea hetken olevansa jotenkin parempi kuin mississippiläiset valkoiset kotirouvat, joiden käytös palvelijoita kohtaan ei ollut kovinkaan mallikasta. (Hetki menee tietysti nopeasti ohitse, koska tajuaa, ettei kyllä oikeasti ole mikään mallikansalainen.)

Piiat-romaani käyttää näkökulmatekniikkaa ja kertoo 60-luvun tapahtumista välillä parikymppisen valkoisen Skeeterin, välillä tummaihoisen Aibileenin ja Minnyn näkökulmasta. Kaikista heistä on pakko pitää! Skeeteristä siksi, että hän irrottautuu bridgekerhostaja ryhtyy kirjoittamaan mustien palvelijoiden tarinaa, Aibileenistä ja Minnystä siksi, että he eivät lopulta tyydy kapinoimaan vain sydämessään valkoista valtaa vastaan, vaan uskaltautuvat Skeeterin haastateltaviksi. Kirjan koskettavimpia kohtia ovat Aibileenin ja lapsen kohtaamiset, joista käy ilmi kirjan ydin: miten voi olla mahdollista, että lapsena rakastaa tummaihoista hoitajaansa, mutta aikuisena rakentaa tälle oman käymälän, ettei saa mitään tartuntoja?

Sara Gruen: Vettä elefanteille

Vaikka ihailen Siri Hustvedtiä äärettömän paljon, Kesä ilman miehiä -romaanin luku ei sujunut aivan tuskatta. En syytä siitä Siriä, en toki. Syytän siitä aikaa, tai oikeastaan sen puutetta. Tarkemmin ajatellen syytän välillä tahmeaa lukukokemusta siitä, että olin muutama viikko sitten niin totaalisen väsynyt, etten jaksanut lukea mitään "daniellesteeliä" raskaampaa. (En muuten edelleenkään aivan täysin ymmärrä sitä, ettei ole aikaa lukea. Minähän olen siis se mimmi, joka kokkaa jauhelihakastiketta kirja kädessä.)

Sara Gruenin Vettä elefanteille (2006) on juuri niin kepeä mutta suloinen kirja, että sen pystyy lukaisemaan, vaikka työpaikalla on niin kiire, ettei ehdi naistenhuoneeseen, ja kotona sanomalehdet kasaantuvat ruokapöydälle, eikä niitä kykene viemään lehtiroskikseen, koska jos sellaiseen ryhtyy, se on niin kova ponnistus, ettei sen jälkeen saa enää elämänsä riekaleista kiinni. 

Mutta Vettä elefanteille: Teksti soljuu kivutta lukijaan, pystyy syömään kanelinmakuisia keksejä vaivatta samalla, kun kääntelee sivuja, näkee silmissään vanhentuneen Jacob Jankowskin, jolle sirkus on merkinnyt kaikkea, elämää ja rakkautta. Näkee Jacobin ja Marlenan nuorina, intohimoisina, ja tekee mieli huutaa: varokaa Augustia, hän on eläintenkesyttäjä, joten kyllä hän kyyhkyläisistäkin selviää!

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Kirjabloggauksen pohjanoteeraus: Luin ihanan Siri Hustvedtin uusimman romaanin, siis Kesä ilman miehiä, mutta en jaksa kirjoittaa siitä mitään. En vaikka Sirillä on ihana nauru ja kirjakin oli suloisen haikea. Tai jotain.