Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu

Ruotsalaiset sitten osaavat dekkareiden kirjoittamisen!

Åsa Larssonin neljäs jännäri Kunnes vihasi asettuu (2008) alkaa hyytävästi kahden nuoren talvisella sukellusreissulla, johon liittyy jotenkin lentokoneen hylky, vihreä ladon ovi ja pitkä hiljaisuus. Puolen vuoden päästä Kiirunassa alkaa tapahtua, kun Wilman ruumis löydetään. Rikoskomisario Anna-Maria Mella ja syyttäjä Rebecka Martinsson tekevät parhaansa, jotta kylä saa rauhan murhaajalta.

Pohjoismaisten dekkareiden suosiosta kertoo sekin, että britit hinkuvat färsaarelaisia villapaitoja, koska tanskalaisen Rikos-sarjan poliisi Sofie Gråböl pukeutuu sellaisiin.

Laura Honkasalo: Eropaperit

   "Tietysti", isä sanoi. "Ne on mun lapseni, mä haluan ne itselleni."
   Pulla tarttui Saran kitalakeen.
   "Ne meinaa vaan tuomarit yleensä antaa lapset äitille", nainen sanoi. "Ne kattoo että se on luonnollisempaa."
   "Mun uusi vaimoni on niille parempi äiti", isä sanoi. "Mutta eihän lasten paras mitään merkitse, kun koko suku ryhtyy sotaan yhtä vastaan."

-------------
   "Raisa on sulle parempi äiti", isä sanoi. "Mä haluan että sä sanot Raisaa äidiksi."
   "Mutta mä sanon äitiä -", Sara yritti ja rapsutti housunpaikkaa. Valkeita pikkukukkia ruskealla pohjalla.
   "Kahta äitiä ei voi ihmisellä olla, siinä sä olet oikeassa", isä sanoi. Hän virnuili ja katseli Raisaa. He olivat kaksi tuhmaa lasta. Sellaisia jotka sulkivat pienempiä pyöräkellariin niin että talonmies suuttui, koska pyörävarasto ei ollut mikään leikkipaikka. "Miksihän sä voisit kutsua Sinikkaa?"
   "Raisa hihitti. "Sinikka on sille liian nätti nimi. Sen nimi pitäisi olla ruskeakki, koska se on niin täynnä paskaa."

Laura Honkasalon hieman liian pitkässä Eropaperit-romaanissa (2009) ei pelata reilua peliä.

Tunnustan

Kiitos Erjalle tunnustuksesta! Nyt sitten tunnustan, että

1. lopulta on kuitenkin vaikea tarttua hetkeen. Menneen kelaaminen tai tulevaisuuden pyörittely on enemmänkin minun juttuni. En kai oikein pidä tästä.
2.  lomalla olen tyytyväinen vähään. Antakaa minulle kirja ja hitusen aurinkoa, niin mikään ei häiritse keskittymistäni.
3. en ikinä sanoisi Miehelleni, että minulle ei tarvitse antaa syntymäpäivälahjaa. To-del-la-kin tarvitsee!
4. en ole ikinä ollut laihdutuskuurilla. Pitääkö sitä enempää selitellä?
5.  en ole oikein päässyt sisälle jazzmusiikkiin. Haluaisin kyllä oppia ja olen harjoitellut, mutta silti se on vaikeaa. Lämmin kesäilta, kaihtimet kiinni, lasi punaviiniä ja soljuvaa jazzia, fiilistelyä. Eikö se kuulostaisi hyvältä? Mutta mistä aloittaa? Miles Davisistako?
6. tein tänään häpeällisen mautonta kanakeittoa. Anteeksi, perhe! Se oli kamalaa!
7. paras lelukeksintö mielestäni ikinä on Legot. 

Tunnustus jatkakoon matkaansa Saaran Puutarhat ja nurkat -blogiin.

J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSEN! 

No onhan se nyt käsittämätöntä, että aikuinen ihminen lukee Potter-saagan päätösosan toistamiseen, mutta kun minulla on hyvä syy: Kullannuppuni on liekeissä Potteriin, ja kun katsoimme Kuoleman varjelukset -leffan (Juu, tiedän, se on K11, ja Nuppu vasta 8. Pian.), muutama yksityiskohta jäi vaivaamaan niin paljon, että oli pakko lukea kirja uudestaan.

Ja se oli mainio, edelleen. Jos olisin noita, olisin aika heikkona Severus Kalkarokseen, koska:
"Mitä lapsekasta unta tämä on?" Voldemort sanoi, muttei vieläkään iskenyt eikä laskenut punaisten silmiensä katsetta hetkeksikään Harryn silmistä.
"Severus Kalkaros ei ollut sinun", Harry sanoi. "Kalkaros oli Dumbledoren, Dumbledoren siitä hetkestä pitäen jolloin sinä aloit jahdata minun äitiäni. Etkä sinä tajunnut sitä koskaan sen asian tähden, jota sinä et ymmärrä. Et tainnut koskaan nähdä Kalkaroksen langettavan suojeliusta, Valedro?"

Martti ja Mika

Helsingin Kaupunginteatterin Kiviä taskussa vieraili Vaasassa, ja on pakko sanoa, että se teki yhtä suuren vaikutuksen kuin kahdeksan vuotta sitten keväällä, kun odotin Kullannuppuani syntyväksi. Koko silloinen teatteri-ilta on piirtynyt mieleeni kirkkaana ja vaikuttavana: melkein junasta myöhästyminen, hauskat työkaverit, farkkuhame ja Mieheltä lainattu Bossin paita, koska omat eivät olleet sopia päälle, pölyinen, mutta kirkas toukokuun ilta, teatterikappale, joka on määrittänyt monet muut Kiviä taskussa -näytelmän jälkeen näkemäni esitykset, Martti Suosalo ja Mika Nuojua. 

Kiitos! 

Kahdeksan vuoden päästä muistelen takuulla toissapäivänä kokemaani teatteri-iltaa: pojat syövät etupenkillä Pätkistä, minulla on ääni mennyt, tie on kovin tasainen, S. hupsuttelee takapenkillä, koira ja isäntä -kohtaus on tikahduttava, eikä kukaan ole keksinyt parempaa näytelmän nimeä kuin Marie Jones: Kiviä taskussa. 

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

Kun luin Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla (1994) ensimmäisen kerran, minulla oli sähköpostin vakiotervehdyksen yhteydessä pitkään teksti I have heard the mermaids singing / I do not think that they sing to me. Varastin rivit Ihanien naisten alkusivuilta.

On vaikea selittää edes itselleni, miksi pidän Fagerholmin Naisista niin paljon, mutta yritetäänpä:
- Miljöökuvaus on fantastista. Tulee mieleen elokuvan lavastaja, joka näyttää lukijalle jokaikisen esineen ja rakennuksen, antaa hänen haistaa aurinkovoidetta ja kuunnella jazzia.
- Juoni ei ole kirjassa se tärkein - vaikka sekin on hieno! - vaan tunnelma,     joka syntyy lukemisen jälkeen, ja ajatukset jotka jäävät askarruttamaan,      vaikka kirjan olisi saanut loppuun monta päivää sitten.
- Naiskuvaus on vapisuttavaa. Bella on henkilönä aivan pakahduttava. Hän      on merenneito, joka ei istukaan keskiluokkaiseen olohuoneeseen ihan niin kuin aviomies Kajus on ajatellut.
- Ihanat naiset rannalla kerrotaan lapsen näkökulmasta. Päähenkilö Thomas    näkee, mitä aikuiset kesäparatiisissa tekevät, mutta ei ihan vielä ymmärrä, mistä kaikessa on kyse. Tietoa tihkuu hänelle, mutta hän ei ole varma, mitä tiedolla tekisi.
- Olen varmasti entisessä elämässäni elänyt 60-luvulla. Viittaukset Amerikan elämään ja kaikki ihanat yksityiskohdat ovat ihania: Bellan keltainen mekko, Sininen ruoho -hajuvesi, lasten käyttämä idi-halveksunta, Elizabeth Taylorin elämän vatvominen...

Nyt minulla on ikävä ihan oikeaa kesää, sitä että saa lajua toimettomana rannalla, lukea kirjaa, nostaa etusormella nenälle valuvia aurinkolaseja, kulkea sorteissa, nukkua pitkään, syödä terassilla (lounaaksi vain eilistä tai puuroa, koska kesällä ei jaksa keittää kahdesti), juoda boheemisti kuohuviinä keskellä viikkoa, käydä torilla ostamassa mansikoita.

Ihanat naiset rannalla vm. 2006.

Tänään alkaa Mad Menin neljäs tuotantokausi neloselta 23.45. Vihdoinkin, ihanaa 60-lukua!